Pisaroita hämähäkinverkoissa

Nyt on taas se aika vuodesta 

kun puut ovat ensin vihreitä

sitten keltaisia ja punaisia 

ja sitten paljaita

kun on ihania aurinkoisia päiviä

ja harmaita sateisia päiviä

syksyllä sataa eniten vuodessa

ajatellaan

se ei pidä paikkansa

koska kesällä sataa enemmän

Nyt on se aika vuodesta kun linnut lentävät auroissa etelään

paitsi että eivät ne aina mene etelään

joskus ne menevät itään tai länteen

että en sitten tiedä onko suuntavaisto pielessä

vai juuri oikeassa

ja aika usein se aurakin muistuttaa enemmän

ala-asteen hajautunutta parijonoa

Jotkut ovat tosi nopeita

lähettimellä varustettu kuikka 

lensi Suomesta Mustalle merelle

se on 2000km

ja siihen meni kaksi päivää

se on aika nopeasti kun miettii

että päästöt ovat niin pienet.

Tiaiset piilottelevat ruokaa piiloihin

niiden hippokampus on iso

kuten taksikuskeilla

ainakin ennen navigaattoreita

ja silti ne tiaiset unohtelevat niitä piiloja

joten ei kai ole niin ihme

jos minäkin unohtelen joskus asioita

koska minun hippokampukseni on kai

ihan normaalin kokoinen

Yhdysvalloissa oli auringonpimennys

kyllä täällä meilläkin on

se tulee joka vuosi ja kestää kolme kuukautta

me selviämme siitä käyttämällä kirkasvalolamppuja

ja korvavaloja

ja jouluvaloja

ja kaikkia mahdollisia valoja

(ja syömällä suklaata)

ja joka kevät olen yllättynyt siitä

että aurinko on kirkkaampi kuin ne valot 

ja vielä lämmittääkin

Evoluution parhaita keksintöjä on talviuni

jos maailmassa jotkin lajit nukkuvat talviunta

muumitkin

niin miksi ihminen ei kuulu niihin

koska sehän on hirveän hyvä tapa viettää talvea

ainoa huono puoli olisi se

että ei voisi odottaa joulua

eikä käydä pulkkamäessä

Jos tykkää kesästä

voi muuttaa joskus lämpimään maahan

ja jos tykkää talvesta

voi muuttaa Suomeen

tai no

Pohjois-Suomeen

mutta mitä jos tykkää syksystä

silloin kai pitäisi matkustaa maailman ympäri

aina sinne missä on syksy

Kerran syyskuussa

oli usvainen aamu mökillä

ja kun menin ulos

kaikki hämähäkinverkot olivat tulleet näkyviin

koska ne olivat täynnä pieniä pisaroita

ja niitä verkkoja oli joka paikassa

ja vaikka en erityisesti tykkää hämähäkeistä tai niiden verkoista

niin kyllä ne jotkut verkot olivat ihan jees

Päärynänmuotoinen mahalaukku ja muita uskomuksia

Pari viikkoa sitten uskalsin videoida tanssiani pitkästä aikaa. Erityisesti yläselkä toimi huomattavasti vähemmän kuin olin luullut, joten aloitin saman tien yläselkäprojektin. Sen seurauksena löytyi uusia yhteyksiä kehon osien välille: kun vetää lapaluita yhteen ja alas, aktivoituu myös vatsa ja alaselkä. Ryhti paranee ja lantio liikkuu vapaammin. Käsi ei nousekaan hartialihaksilla vaan lapaluihin liittyvillä lihaksilla. Lantiota voi tuoda lapaluuta vastaan.

Kaikkea uutta on toki löytynyt joskus ennenkin. En ole lapsena ja nuorena tottunut käyttämään kehoani kovin monipuolisesti saati haastamaan sitä. Minulla on ehkä kouluajoista johtuen ollut käsitys, että kehoni ei ole erityisen taitava eikä voi oppia uusia asioita. Syy-seuraussuhteet ovat usein menneet päin mäntyä ja olen syyttänyt vaikeuksista skolioosia: selkärankani on leveyssuunnassa lievästi S:n muotoinen. Ei minulle tosin ehkä ole kerrottu, mitä skolioosi aiheuttaa ja mitä se ei aiheuta. Onneksi olen kuitenkin ollut kiinnostunut kehostani. Olen tarkkaillut miltä se näyttää ja olen omaksunut teoreettisia asioita sieltä ja täältä. Ja erityisesti, onneksi aloin tanssia opiskeluaikana.

Vajaa kymmenen vuotta sitten olin lukenut, että hyvä ryhti on suora mutta rento (tai jotain sinne päin). Ymmärsin siitä erityisen hyvin sen rentouden enkä aktivoinut keskivartaloani. Tarkastelin peilistä ryhtiäni eikä se näyttänyt erityisen suoralta. Tein päätelmän, että se johtuu skolioosista. Vatsakin oli vähän pyöreä, vaikka olin hoikka, koska vatsalihakset eivät tehneet mitään. Onneksi olin lukenut myös, että ihmisten mahalaukun muoto vaihtelee ja joillain se on jopa päärynän muotoinen. Vatsan muoto johtui siis siitä (en tiennyt, että alavatsassa sijaitsee suolisto eikä mahalaukku). Onneksi olin kiinnostuut oppimaan lisää ja perehdyin Method Putkistoon. Silloin tajusin, että keskivartalon lihaksia kannattaa ihan tietoisesti aktivoida ja että se vaikuttaa ryhtiin.

Innostuin opiskeluaikana tanssista ja kävin yliopistoliikunnan tanssitunneilla joka viikko. Zumba-tunnilla tehtiin rintakehäpumppauksia, jossa rintaranka ojentuu ja pyöristyy. Minä tein sitä hartialihaksilla. Visuaalinen hahmotukseni on kuitenkin toiminut aika hyvin ja tajusin, että oma liikkeeni näytti erilaiselta kuin opettajan. Ihmettelin mistä se johtuu ja treenailin kotona peilin edessä. Jossain vaiheessa tajusin, että liikkeen voi tehdä myös keskivartalon lihaksilla. Se vaati aluksi hirveästi keskittymistä. 

Siirryin Yliopistoliikunnasta Papagaion sambatunneille. Yliopiston tunneilla vaihtuivat viikoittain osallistujat ja Papagaion tunneilla opettajat. Opin tekemään paljon kaikenlaisia liikkeitä, mutta en mitään kovin hyvin (sitä en tosin silloin tiennyt). Yksi erityisen vaikea liike oli selkärankarullaus (mato), jota olin yrittänyt sentään monta kertaa, mutta en koskaan ymmärtänyt siitä mitään. Jälleen päättelin, että se johtuu skolioosista (johon ilman muuta oletin kuuluvan kaikenlaisen jäykkyyden).  Siirryin Milagren samba- ja afrotunneille ja aloin oppia liikkeitä syvällisemmin. Huomasin, että pystyn tekemään madon alhaalta ylös. Tästä päättelin, että täytyy olla siis fyysisesti mahdollista tehdä se myös ylhäältä alas. Opin sen puolessa tunnissa. Se on tavallaan pitkä aika harjoitella yhtä liikettä, mutta lyhyt verrattuna siihen, että olin luullut, etten voi oppia sitä koskaan. Olen soittanut klassista pianoa kymmenen vuotta ja oppinut tekemään erilaisia liikesarjoja samaan aikaan kymmenellä sormella ja silti olen ollut yllättynyt siitä, että opin tekemään selkärankarullauksen kun treenasin sitä. 

Aloin käydä salilla. Motiiviksi salitreeniin ei riittänyt se, että "keskivartalon on hyvä olla vahva" tai että treenattu vartalo näyttää hyvältä, mutta siihen riitti se, että tarvitsen lihaksia tanssissa. Ja oli ihanaa huomata miten salitreenissäkin kehittyy! Usein on turhauttavaa, miten hitaasti edistymistä tapahtuu, mutta on myös mielettömän hienoa kun voi tietoisesti löytää omaa kehoaan ja vääriä uskomuksia siitä. Minulla ei ollutkaan näkyvästi vinoa selkärankaa, ei jäykkää selkärankaa, eikä päärynänmallista mahalaukkua. Onneksi ostin sen kokovartalopeilin opiskelija-asuntooni ja olen ollut kiinnostunut kehostani ja onneksi löysin tanssin. Ehkä muuten luulisin vieläkin, että mahalaukkuni sijaitsee alavatsassa ja on päärynän muotoinen ja siksi ryhtini on huono. Ja mitä kaikkea on vielä löydettävänä..!

DEITTIBLOGI. Speed dating: strukturoitua deittailua.

Deittailu on helposti on-off -juttu: joko se vie mukanaan tai sitten sitä ei tee ollenkaan. Jos se vie mukanaan, siihen väsyy parissa kuukaudessa. Jos sitä ei tee ollenkaan, niin silloin ei kai kannata ihmetellä, jos asia ei edisty. Siksi minulla on uusi tavoite: joka kuukausi jotain. Joka kuukausi sinkkuilta, Tinder-treffit tai jotain muuta. Pysyy tatsi yllä, mutta ei kyllästy. Toukokuun juttuna oli Deittisirkuksen speed dating, joka järjestettiin Amarillon yläkerrassa.

Minä alan ymmärtää, miksi lapsille tehdään kaikenlaisia kuvastruktuureja. Lapsille jäsennetään kuvin esimerkiksi päivän ohjelmaa, jotta he voisivat ennakoida asioita. Minä rakastan struktuuria (eli jäsenneltyä tilannetta) deittailussa. Speed dating on strukturoidun deittailun huipennus ja ennakointia tarvitsevan deittailijan unelma. Minun tehtäväkseni jää ainoastaan hoitaa oma osuuteni keskustelusta viiden minuutin ajan. Se ei ole kovin pitkä aika. Minun small talkini riittää yli puolen tunninkin. 

Kaikki strukturoimattomat deittitilanteet ovat epämiellyttäviä. Yritän välttää niitä niin paljon kuin mahdollista. Yritän välttää sellaisia tilanteita, joissa ei ole määritelty, kenen kanssa juttelen, missä ja kuinka kauan. Tai ainakin minimoin sen ajan. Olen myös hyvin tunnollinen, ja siksi saavuin paikalle tasan klo 19, kuten oli pyydetty, mutta en minuuttiakaan aiemmin, sillä speed dating alkoi vasta klo 19.30. Puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että moni oli ehkä minimoinut sitä vapaata aikaa enemmänkin tai sitten oli mennyt pupu pöksyyn kokonaan, vaikka pupulle tuli hintaa sentään 39e.

Itse speed datingissa olin suorastaan haltioitunut. Muistin taas, miksi deittailu vie koko käden, jos sille antaa pikkusormen. Paikalla oli 17 juuri sopivan ikäistä miestä (ehkä 30-40), mukavia, siistejä, kohteliaita. Olin varma, että voisin poistaa Tinderin saman tien. Pieni strukturoimaton väliaikakin meni hyvin (joskin pakenin vessaan aluksi, mutta en sentään viettänyt siellä koko taukoa). Mukaville ihmisille olin laittanut listaani hymiön, ja kun deittailu päättyi, hymiöitä oli 7. Yhteystiedot sai kuitenkin jakaa vain neljälle ihmiselle. Minä sain yhteystietoja yhdeksän kappaletta. Yhdeksän. Puolet miehistä jätti minulle yhteystietonsa. Se oli uskomatonta. Oli kiva myös huomata, että monissa tapauksissa kiinnostus oli ollut molemminpuolista.

Mutta sitten - strukturoimaton aika koitti. Deittailu loppui ja Amarilloon sai jäädä viettämään iltaa. Minä menin vessaan katsomaan yhteystiedot ja sitten häivyin paikalta.

Siinä vaiheessa ajattelin, että tässähän menee puoli vuotta kun käyn kaikki nämä kiinnostavat ihmiset läpi. Ei se kai menekään niin. Ei kuulunut yhteydenottoja. Ehkä kirjoitin epäselvästi sähköpostiosoitteeni. Ehkä olisi pitänyt laittaa puhelinnumero. Ehkä speed datingin energia ei vaan kantanut seuraavaan päivään. Ehkä kaikilla oli katsottuna joku toinen, joka ei paennut paikalta heti tilaisuuden tullen.

En minäkään ole ottanut kehenkään yhteyttä. Ajattelin, että ottaisin. Se vaan on vaikeaa, vaikeampaa kuin Tinderissä. Tinderissä keskusteluyhteys säilyy useita päiviä ja treffeihin asti. Speed dating oli yhden illan juttu. Viiden minuutin juttu. Se aika on helppo olla kiinnostunut ja innostunut. Kun tulee kotiin, tilanne on ohi, kaikki etääntyy ja latistuu. Laukussa on kasa yhteystietoja, mutta ei tietoa, mitä niillä lopulta pitäisi tehdä. Jos ottaa yhteyttä, se on taas ihan uusi avaus. 

Piikki on auki - en ole päättänyt, mitä niillä lappusilla teen. Ne ovat keittiön pöydällä lehden alla. Jos sen avauksen teen, en haluaisi odottaa liian kauan, ja samalla vaatii hirveästi rohkeutta tehdä se. Jos sen teen, se saa sitten kuitata kesäkuun deittijutun. Sitten saan kerätä energiaa taas heinäkuuhun asti.

----

Lopuksi on sanottava, että kaikesta tästä pettymyksestäkin huolimatta kokemus oli todella kokeilemisen arvoinen eikä varmaan jää viimeiseksi. Voin suositella kaikille deittailijoille ja aloittelijoillekin voisi olla sopivan strukturoitu tlanne :)

NLP-blogi: Ajan hallintaa

Odottavan aika on pitkä ja joskus taas aika kulkee kuin siivillä. Aika lentää ja matelee. Joskus aikaa ei ole ja joskus sitä on niin paljon, että sitä pitää tappaa. Joskus aika tuntuu hidastuvan ja joidenkin mielestä se vanhemmiten nopeutuu. Aika kultaa muistot ja aika näyttää mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Kello käy kaikilla meillä samaa tahtia, mutta kokemus ajasta vaihtelee eri ihmisillä ja tilanteen mukaan. Samassa tilanteessa jonkun aika voi mennä lentäen ja toisen madella. Joillakin aikaa on jatkuvasti liian vähän ja joillakin liikaa. Miten ajan kokemukseen voisi tietoisesti vaikuttaa?

Minä olen yleensä myöhässä muutaman minuutin työpäiväni kaikissa lähdöissä, joita on yleensä 2-5. Kun siitä on tullut tapa, sitä on vaikea muuttaa. Olen yrittänyt useasti ja joskus onnistunkin vähän aikaa., mutta kun lakkaan keskittymästä asiaan, vanha tapa palaa ennalleen. Yleensä ajoissa lähteminen vaatii sen, että alan valmistautua lähtöön mielestäni liian aikaisin. Toisaalta myöhästymiseni eivät juuri koskaan näytä haittaavan ketään.

Jokaisella on oma mielikuvansa ajasta. Sitä voi ajatella vaikkapa janana ja tehtävät eri kokoisina palikoina janan päällä. Minun palikkani esimerkiksi omalla aamujanallani ovat selvästi liian pieniä. Aamutoimet eivät oikeasti mene niin nopeasti kuin luulen ja ehkä joitain palikoita puuttuu kokonaan. Laukun pakkaamiseen liittyvä palikka on tainnut jäädä pois eikä auton hakemiseen tallistakaan löydy palikkaa. Ehkä aamujanani on syntynyt silloin, kun minulla ei ollut vielä autoa, enkä ole tajunnut muuttaa sitä.

Nyt voin järjestää janani uudelleen. Palikoita voi venyttää. Unohtuneet palikat voi merkitä mielessään jollain kirkkaalla värillä, jotta ne erottuvat selvästi. Jos tuntuu epäluontevalta ajatella janaa ja palikoita, voi ajatella yhtä hyvin esimerkiksi kellotaulua. Itselleen voi antaa sanallisia ohjeita: käytän kymmenen minuuttia asiaan x ja vartin asiaan y. Ehkä joku tarvitsee käytännön harjoittelua: "esimerkkiaamun", jota voi toistaa jatkossa.

Vaikka aika kulkee kellossa tasaista tahtia, voimme vaikuttaa kokemukseemme siitä.

NLP-blogi: Hyvää fiilistä aina kun tarvitset

Kaikki tietävät ne päivät kun on huono fiilis. Kun herää väsyneenä tai nousee sängystä väärällä jalalla. Kun tuntuu että kotona seinät kaatuvat päälle ja elämässä ei ole suuntaa. On epämääräinen epämukava olo, jolle ei löydy syytä. Kun pyörittelee päässään uudestaan ja uudestaan jotakin ongelmaa, koska se ei koskaan ratkea. Joku asia ärsyttää lakkaamatta. Jostain se olo syntyy, mutta se ei ole nyt oleellista. Oleellista on se, että toisenlaisiakin tiloja on. On sellaisia tiloja, joissa kaikki tuntuu olevan mahdollista. Kun kaikki on niin hyvin juuri nyt, ettei halua muuttaa mitään. On mielettömän kiitollinen siitä, että on saanut elää juuri tämän hetken. Kun on uteliaan innostunut uudesta asiasta niin, että vatsassa kihelmöi. On rauhallinen ja ihanan rentoutunut olo. On levollinen olo ja luottamus siihen, että kaikki järjestyy. Sekin tila on ollut olemassa lukemattomia kertoja ja se on nyt oleellista.

Mieti, jos sen tilan voisi napsauttaa päälle tietoisesti. Kun on se huono päivä, voisi päättää, että käyn nyt vähän tankkaamassa rauhaa, iloa tai luottamusta? Hyvä uutinen: se on mahdollista. Kokeillaan.

Valitse jokin hyvä tunnetila, jota haluat käyttää voimavarana. Missä tilanteessa tunsit tätä tunnetta? Ota tilanne mieleesi. Eläydy tunteeseen niin, että tunnet sen kehossasi. 

Tunnetila on sen verran abstrakti juttu, että se vaatii jonkin "ankkurin", joka auttaa sinua muistamaan tunteen. Ota ankkuriksi jokin paikka. Se voi olla jokin paikka kotonasi: vaikkapa tietyn mato päällä, tietyn ikkunan edessä, tietyssä tuolissa istuen. Valitse kuitenkin sellainen paikka, joka on varattu ankkurikäyttöön. Jos oleilet samassa paikassa muutenkin, viet siihen huomaamattasi sellaisiakin tunteita, joita et halua viedä. Itse olen tekemässä ankkuria kotini läheiseen metsikköön. Paikka voi olla yhtä hyvin mielikuva paikasta, vaikkapa kesämökkisi. Mieti silloin tarkasti paikan ominaisuuksia: mitä näet, kuulet, tunnet, haistat, maistat.

 Mene valitsemaasi paikkaan. Jos se on mielikuva, eläydy siihen kaikilla aisteilla. Eläydy sitten voimavaratunteeseesi. Ankkuri on luotu.

Voit mennä aina tähän paikkaan, kun tarvitset voimavaratunnettasi. Kun pystyt, käy paikassa oikeasti. Kun et, kuvittele se mielessäsi. Kun sinulla on seuraavan kerran ihanan hyvä olo, jonka haluat talteen, vie se taas samaan paikkaan. Mitä enemmän tätä paikkaa käytät, sitä enemmän se automatisoituu.

NLP-blogi: työasiat pois mielestä

Pääsäislomani oli minimimittainen: neljä päivää. Siinäkin ajassa pääsin irti työasioista siinä määrin, että tiistaiaamu tuntui tavallista hankalammalta, mutta töissä kuitenkin tavallista kevyemmältä. Riittämättömyyden tunnetta oli tavallista vähemmän, eikä omalle työlle asettanutkaan tänään loputtomia vaatimuksia. NLP-termein voisi sanoa, että olin loman aikana sopivasti dissosioitunut työasioista.

Assosiaatio tarkoittaa sitä, että asia tai tilanne synnyttää meissä tunnetilan. Se on oleellista toimintakykymme kannalta, mutta joskus se menee vähän överiksi. Joskus tunnetilasta tulee tilanteeseen nähden niin vahva, että se vie turhaa energiaa eikä palvele tilanteesta selviytymistä. Ehkä asiakasperheiden asioihin ei tarvitsisi assosioitua niin vahvasti? Ehkä treffitkin jännittävät enemmän kuin on tarpeen? Dissosiaatio on assosiaation vastakohta. Silloin "saamme etäisyyttä". Etäisyyttä ei ole aina mahdollista ottaa fyysisesti, mutta mielessä se on aina mahdollista. Silloin voi kokeilla seuraavaa harjoitusta:

Kuvittele itsesi ja stressaava asia johonkin tilaan. Voit antaa asialle symbolin: se voi olla esimerkiksi muoto tai väri. Lähde sitten mielessäsi etääntymään asiasta. Jos se on hyvin lähellä, työnnä sitä ensin kauemmaksi. Ota pari askelta taaksepäin. Miltä tuntuu? Ehkä haluat mennä pois koko huoneesta. Ehkä haluat laittaa ovenkin kiinni. Kävisitkö kokeilemassa ulkona asti? Toisessa kaupungissa? Miltä tuntuisi avaruudessa? 

Oli matkasi pari askelta tai kuuhun, voit tehdä sen aina tarvittaessa. Alkuun ei kannata ottaa tavoitteeksi isoa muutosta. Voit kokeilla asiaa vaikka muutamia kertoja parin päivän ajan ja katsoa, saatko aikaan pienenkin muutoksen harjoituksen aikana. Jos saat, asiaa kannattaa jatkaa. Vähitellen se automatisoituu.

NLP-blogi: Sijainnin merkitys vuorovaikutustilanteessa

NLP:ssä sanotaan merkitysmaantieteeksi sitä, miten sijoitun suhteessa vuorovaikutuskumppaniin. Olenko häntä ylempänä tai alempana, edessä, takana vai sivulla, lähellä tai kaukana? Sopiva sijainti on luettavissa toisen kehonkielestä, ja me teemme sitä tiedostamattamme jatkuvasti. Meillä on myös omia mieltymyksiä, jotka vaikuttavat toimintaamme. Jos merkitysmaantiedettä tiedostaa, sitä voi käyttää hyödyksi vuorovaikutustilanteessa. Seuraavat kuvaukset ovat omia kokemuksiani eri positioista.

Jokaisella ihmisellä on oma henkilökohtainen vyöhykkeensä, jonka sisään ei sovi tunkeilla ilman lupaa. Se tekee kuuljalle kiusallisen olon. Jos taas jään liian kauas, vuorovaikutus ohenee ja kuulijan on vaikea suuntautua minuun. Silloin asiani valuu toisesta korvasta ulos. Selän takana puhuminen on suomen kielessä kielikuva, joka pitää paikkansa aika hyvin. Kuulijalle voi tulla epäluuloinen olo. Suoraan edestä päin puhuttuna kontakti on hyvä, mutta tilanteeseen voi joskus tulla vastakkainasettelun makua. Kun mennään diagonaaliin, päästään samalle puolelle. Ei ole myöskään merkityksetöntä, kummalle puolelle asetun. Se pitää lukea toisen kehonkielestä.

Jos vuorovaikutuskumppani istuu, miten kerron asiani? Jos kaipaan auktoriteettia ja valta-asemaa, kannattaa seistä suoraan hänen edessään. Jos haen hyvää kontaktia, keskustelua ja tasavertaista vuorovaikutusta, josta kuulijalle jää hyvä mieli, istun hänen viereensä. Kyykistyminen tuolin vierelle tuo jo mielistelyn makua, joka tietysti sekin voi olla jossain tilanteessa hyödyksi.

Mietin merkitysmaantiedettä erityisesti, kun olen tekemisissä lasten kanssa: yritän puhua samalta tasolta aina kun mahdollista. Asiakkaideni vanhempienkaan kanssa en halua puhua heitä korkeammalta, vaikka tarkemmin ajatellen se joskus olisi ihan kokeilemisen arvoista. Merkitysmaantiede selittää senkin, miksi olen pöydän ääressä mieluiten 90 asteen kulmassa asiakkaan kanssa: haluan välttää vastakkainasettelun tunnetta. Vuorovaikutuksen kannalta ehkä tehottominta on huutaa huoneen toiselle puolelle lapselle, joka on selin. Silloin ei kannata ihmetellä ,jos orientaatiota ei tapahdu. Paras kontakti saadaan noin käsivarrenmitan päästä, samalta tasolta, suoraan edestä tai diagonaalista.

Deittiblogi: Ruohonjuuren sinkkuillassa

Olis ihanaa mennä treffeille, sanovat monet parisuhteessa olevat, kun kerron deittailusta. Olis ihanaa olla parisuhteessa, sanon minä. Deittailu ei ole mikään kevyt pikku harraste. Se on täyttä työtä, ilman koulutusta ja palkkio tulee jos tulee. Se kuormittaa enemmän kuin päivätyöni.

Siksi tarvitaan taukoja. Aloitin deittailutauon noin kuukausi sitten, parin kuukauden intensiivisen putken jälkeen. Tauon aloittaminen oli helppoa. Se oli ihanaa. Oli taas omaa aikaa. Oli aikaa, kun ei tarvinnut odottaa tai jännittää mitään, tulkita kenenkään viestejä ja miettiä seuraavaa siirtoa. Oli aikaa ja energiaa panostaa enemmän työasioihin, se oli vapauttavaa. Sai paljon asioita tehtyä. Oli myös vähän tylsää iltaisin. Mietin, mitä oikein olen ennen iltaisin tehnyt. Jäin koukkuun Syke-sarjaan. Siinä ratkesi sekin ongelma hetkeksi.

Sinkkumoodi napsahti päälle nopeasti. Ajatus deittailusta alkoi tuntua tavattoman työläältä. En ihmettele, että edellinen taukoni venyi parin vuoden mittaiseksi. Sinkkuelämä (ilman deittailua) on tasaista ja paremmin hallittavissa, ja minä en erityisemmin kaipaa jännitystä elämääni. Elämä täyttyy helposti jostain muusta. Pystyy ottamaan isoja harrastusprojekteja. Pystyy käymään koulutuksissa ja kehittämään omaa työtään. Pystyy antamaan aikaa ystävyyssuhteille. Moni asia olisi jäänyt tekemättä sen kahden vuoden aikana, jos olisin deittaillut. Minulla olisi kaikki vapaus jäädä siihen sinkkumoodiin pysyvästi, ja kuitenkin sen tietää koko ajan, että jossain vaiheessa deittailu taas alkaa.

Joissain piireissä sanotaan, että elämässä saa sitä mitä tilaa, ja aina välillä se pitää paikkansa. Olin pitänyt deittailusta taukoa muutaman viikon ja alkanut pyöritellä ajatusta tauon lopettamisesta. Sitten sähköpostiin napsahti Museokortin mainos sinkkuretkestä. Laitoin harkintaan. Muutaman päivän kuluttua ystävä kertoi, että Ruohonjuuressa on pian sinkkuilta. Se olisi samana päivänä, kun olin sopinut tapaavani (sinkku)ystävääni. Alkoi näyttää vahvasti siltä, että deittailutaukoni oli päättymässä.

Olimme ystäväni kanssa Ruohonjuuren sinkkuillassa perjantaina. Se oli illalla kahdeksasta kymmeneen ja myymälä on auki yhdeksään. Meitä lukuunottamatta sinkut olivat tulleet paikalle yksin. Rohkeimmat paljastivat itsensä sinkuiksi jo kahdeksalta jättämällä takkinsa rullakkoon ripustettuihin henkareihin ja jopa juttelivat keskenään. Toiset (kuten me) haahuilivat ensimmäisen tunnin takit päällä ympäri myymälää vilkuillen vuorotellen hyllyjä ja ihmisiä. Myymälässä oli maistiaisia, joiden ympärillä ihmiset parveilivat. Myymälän sulkeuduttua meille oli muodostunut keskusteluporukka, jossa oli viisi 30-40 vuotiasta miestä sekä minä ja ystäväni (kyllä, sukupuolijakauma todella meni näin). Meille jaettiin keskustelunavaukseksi lappusia, joissa jokaisessa oli jokin Ruohonjuuren tuotteen nimi. Keskustelu tosin sujui ihan mukavasti ennen niitäkin. Yksi sinkkunainen oli tässä vaiheessa poistunut paikalta. Kaksi sinkkua oli siirtynyt kahdestaan toiselle puolelle myymälää. He tuskin tarvitsivat keskustelunavauksia enää.

Illan konsepti oli hyvä. Myymälän aukioloaikana saattoi olla paikalla "asiakkaana", katsella tarjontaa ja häipyä ajoissa jos siltä tuntuu. Maistiaiset tekivät kontaktin ottamisesta helpompaa ja porukassa keskustelu oli tervetullutta vaihtelua perinteisille treffeille. Sinkkuillan saldoksi jäi mukava, rento ilmapiiri, raakasuklaalevy (kaikille jaetut) sekä ystävälleni leffalippuun kirjoitettu puhelinnumero. Se tuli kuulemma siitä paljon puhutusta katsekontaktista. Minä keskityin tapani mukaan lähinnä välttelemään sitä.

Aina joskus on elämässä sellaisia hetkiä, kun tuntee, että juuri nyt tapahtuu jotain hyvin merkityksellistä. Että juna on lähtenyt jonnekin, enkä tule hyppäämään siitä pois. Silloin tuntuu, että elää pienimmässä hetkessä, hetken terävimmällä reunalla, niin että varpaat ovat reunan yli. Sitä kai läsnäolo tarkoittaa. Minulla oli sellainen hetki perjaintaina kun mietin, lähdenkö sinkkuiltaan vai en. Että ehkä jotakin olin kaivannut taukoni aikana kuitenkin, tai ainakin tauko oli tehnyt tehtävänsä.

Deittiblogi: Ja niin he elivät onnellisena elämänsä loppuun asti

Ja niin he elivät onnellisena elämänsä loppuun asti. Niin loppuvat kaikki prinsessasadut. Empiirinen havainnointi on tuottanut erilaisen tuloksen. Pari asiaa on tainnut jäädä kertomatta. Aina ei eletä yhdessä onnellisina. Aina ei eletä yhdessä elämää loppuun asti.

Olen aina yllättynyt, kun kuulen ystävän tai tuttavan erosta. Hehän olivat niin rakastuneita, sopivat yhteen niin hyvin ja oli yhteisiä harrastuksiakin. Se ei takaa mitään. Vaikka kuinka yritän ajatella nykyaikaisesti, minun aivoni olettavat edelleen, että yhdessä ollaan onnellisina elämän loppuun asti. Jokainen ero ja jokainen parisuhdekriisi on herätys: elämä ei ollutkaan sellaista. Eikä se harha mikään ihme olekaan: siihen tarinaanhan meitä sosiaalistetaan lapsesta asti. Elämässä on erinäisiä ongelmia, on pahoja äitipuolia ja ilkeitä sisarpuolia ja hirviöitä, kunnes saapuu prinssi ja onni vihdoin alkaa. Onneksi on realistisempiakin satuja: sammakko muuttuu prinsessaksi tai hirviö prinssiksi.

Rakkautta ei löydetä, se rakennetaan, luki Hidasta elämää -sivuston Facebook-päivityksessä. Minä en ole asiantuntija rakennusasioissa, mutta minulle tuli mieleen Kolme porsasta -satu. Risuista ja oljista rakennetut talot puhalsi susi kumoon, mutta tiilestä rakennettu talo säilyi ja lopulta susikin kuoli. Kyllä tässä on pointtinsa. Mutta ihmiset ovat lukeneet tätä satua jo niin kauan, että ymmärtävät, ettei kestävää taloa rakenneta risuista tai oljista. Se ei aina riitä. Toivottavasti pikkupossu tiesi, että jotta talo voisi säilyä hyväkuntoisena, sitä täytyy silloin tällöin hoitaa. Pitää tehdä kuntotarkistuksia ja uusia tarvittaessa kattoa, ikkunoita, maalipintoja ja viemäriputkia. Joskus käy huonosti, eikä sekään riitä. Pikkupossu rakensi talon parhaan taitonsa mukaan, mutta talonrakennus on vaativaa puuhaa. Aina jostain voi päästä kosteutta rakenteisiin ja talossa voi alkaa kasvaa homesieni, joka hitaasti ja huomaamatta saastuttaa talon ilmaa niin, että pikkupossu alkaa lopulta oirehtia. Silloin hän joutuu miettimään, voiko taloa korjata. Toivotaan, että pikkupossu onnistui rakentamaan talonsa hyvin ja tarkasteli silloin tällöin sen kuntoa, hänellä oli hyvää onnea ja paljon vahvaa tahtoa. Ja ennen kaikkea, että hän tunsi sen kodikseen.

Miten voin luvata rakastaa toista ihmistä kunnes kuolema meidät erottaa, ihmettelin eräälle avioliitossa olevalle ystävälle. Vihkikaavassa kysytään, TAHDOTKO rakastaa, hän vastasi. Totta, se on eri asia. Voi tahtoa, vaikka ei enää rakastaisi ja voi rakastaa vaikka ei tahtoisi ja kaikkea siltä väliltä. Usein tahto riittää. Joskus se ei riitä. Naistenlehden haastattelussa iäkäs nainen kertoi pähkäilleensä samaa kysymystä ennen avioitumistaan. Mies oli kysynyt, että auttaako, jos kysyn joka vuosi uudestaan. Se auttoi. Ja mies oli kysynyt joka hääpäivä: tahdotko vielä tänäkin vuonna? Ja nainen oli aina tahtonut, ainakin haastattelun ajankohtaan saakka. Tämä tarina kolahtaa nykyisin enemmän kuin prinsessasadut. He ehkä oikeasti elivät onnellisena elämänsä loppuun asti.

Deittiblogi: Kumppanin voi löytää mistä vaan tai sitten ei mistään

Mietimme ystäväni kanssa hyvää strategiaa kumppanin löytämiseen. Mennään junaan, ystävä ehdotti. Ja otetaan tavoitteeksi katsekontakti miehen kanssa. Joo, mun katsekontakti kestää sitten sekunnin. Siinä ajassa kukaan ei ymmärrä sitä flirtiksi. No, sitten mä voin tehä sen loppuun.

Kumppanin voi tavata missä vaan tai sitten ei missään, ilmaisi asian osuvasti Maaret Kallio. Se on totta. Kumppanin voi tavata juna-asemalla, junassa, ratikassa, kaveriporukassa, harrastuksissa, baarissa, uimarannalla, netissä, sokkotreffeillä, soittamalla vahingossa väärään numeroon, opiskelupaikassa, ravintolassa, bussipysäkillä, taloyhtiön pihalla (nämä kaikki ovat todellisia tarinoita). Kumppanin voi tavata etsimällä sitä tai silloin kun ei todellakaan etsi. Tai sitten voi olla, ettei kumppania löydä mistään.  Kyllä minäkin olen ollut lukuisia kertoja bussipysäkillä, junassa, uimarannalla ja kaikissa muissakin luettelon tilanteissa. Olen etsinyt ja ollut etsimättä. Ei se mene niin, että kaiken todennäköisyyden mukaan se joskus kävelee vastaan metroasemalla. Joillekin se todennäköisyys on suurempi kuin toisilla. Ja minulla on taas teoria: siihen todennäköisyyteen korrelloivat myös minun ominaisuuteni.

Minun pitää esimerkiksi uskaltaa hypätä kylmään veteen, kerta toisensa jälkeen. Pitää uskaltaa mennä Tinderiin, pitää uskaltaa painaa tykkää-nappia. Pitää uskaltaa aloittaa keskustelu, mennä treffeille ja pitää uskaltaa olla vetäisemättä sitä kättä pois. Paitsi että ei se hyppääminen ole se ongelma. Ongelma on se, että pitää uskoa pärjäävänsä siellä avannossa. Pari vuotta sitten Uutena Vuotena en vielä uskonut. Olin varma, että avannossa saisin hypotermian. Kaverit menivät avantoon ja minä jäin saunaan. Uskalsin tulla vasta toisella kierroksella, kun kaverit lupasivat kantaa minut saunaan takaisin jäätyneenä jääpalikkana. En jäätynyt jääpalikaksi. Kun tulin avannosta, ei tuntunutkaan kylmältä, vaan lämpimältä. Sen jälkeen olen tiennyt, että vesi ei ole koskaan liian kylmää. Tämä oli todellinen tarina, mutta myös deittailu on yhtä avantoon hyppimistä. Veden lämpötila laskee joka kerralla.

Jotta voi uskaltaa hypätä, tarvitaan joku tai joitain ihania ihmisiä: ihmisiä, jotka kyselevät, ylipuhuvat, rohkaisevat, neuvovat, kuuntelevat, pohtivat, huolehtivat. Tarvitaan ihmisiä, jotka jaksavat lukea näitä tekstejä ja vielä kiittää niistä, se antaa minulle syyn työstää näitä asioita lisää. Ihmisiä, jotka odottavat innolla, että pääsevät valitsemaan seuraavan Tinder-deitin ja ihmisiä, jotka tekevät vaikka flirtin loppuun, jos en itse pysty. Jos joskus käy niin, että löydän kumppanin, se on kaikkien näiden ihmisten ansiota, koska ilman heitä en olisi se ihminen, joka nyt, tai silloin, olen. Lopulta kaikki hyvä tulee elämään muiden ihmisten kautta.

Tarvitaan vielä jotain epäloogista ja vankkumatonta uskoa siihen, että hyvän kumppanin voi löytää, vaikka koko ajan kertyy empiiristä todistusaineistoa lähinnä sitä vastaan. Kukaan ei voi koskaan luvata, että etsiminen tuottaisi tulosta, ja silti etsintää on jatkettava.

Ja lopulta, minä uskon siihen, että kaikella on tarkoitus. Tästäkin kaikesta prosessista löydän sen, mikä minun on tarkoitus löytää. Se voi olla joku ihminen tai sitten jotain muuta.

Deittiblogi: Ja sitten hän otti minua kädestä kiinni

Lauantaina olin miehen kanssa leffassa. Ne olivat toiset treffimme. Kesken leffan hän otti minua kädestä kiinni. Minä en osannut odottaa tällaista siirtoa. Minä menin paniikkiin ja vetäisin käteni pois. Loppuleffan ajan mietin vain kahta asiaa: teinkö virheen ja miten annan pakit. Mies mietti luultavasti samoja asioita.

Paitsi että se ei mennyt näin. Totta tässä oli se, että olimme leffassa, mutta oikeasti mies ei ottanut minua kädestä. Hän olisi luultavasti ottanut, jos ei olisi päättänyt palata yhteen exänsä kanssa. Nyt hän ei ottanut, koska ei halunnut pelata mitään peliä. Arvostan sitä. Kädestä kiinni ottamista en olisi osannut arvostaa.

Kyllä minä tiedän, ettei kädestä kiinni pitämällä tule raskaaksi tai saa sukupuolitautia. Mutta minä olen lievästi sanottuna varovainen fyysisen kontaktin suhteen ja minun maailmassani kädestä kiinni ottaminen ei kuulunut toisien treffien repertuaariin. Ei kädestä tarvitse pitää kiinni ennen kuin virallisesti seurustelee, kommentoi ystäväni. Luojan kiitos, en ollut ainoa joka oletti näin. Voi ei, mun olis pitänyt perehdyttää sua. Kyllä ne yleensä ottaa kädestä kii,  kommentoi toinen. Ja minä todella haluan sitä perehdytystä jatkossa. Yleensä naiset tykkää, kommentoi puolestaan kyseinen mies.

Minä jäin kiinni itselleni. Minä jäin kiinni siitä, että minun tapani ajatella ei ollutkaan yleinen totuus. Minä en kuulunutkaan valtaenemmistöön vaan ehkä sittenkin vähemmistöön ja kaiken lisäksi kai suorastaan vähän rajoittuneiden vähemmistöön. Ei se olekaan epäsopivaa ja huonoa käytöstä, jos mies ottaa kädestä kiinni toisilla treffeillä. Se on häneltä ystävällinen ja huomaavainen ele, merkki siitä, että hän on kiinnostunut. Minä olisin tulkinnut sen väärin, ahdistunut ja antanut sitten pakit, koska treffit olivat niin ahdistavat. Kaikki yhden väärinkäsityksen vuoksi. 

Olen edelleen sitä mieltä, että ihminen määrää kehostaan ja päättää, kuka siihen koskee, miten, missä ja milloin. Olen edelleen sitä mieltä, että koskaan ei voi tietää, millaiset rajat toisella on, ja siksi sitä pitäisi kysyä ennen kosketusta. Olen myös sitä mieltä, että panikoituminen ei ole tietoista rajan vetämistä. Tässä tapauksessa se olisi ollut automaattista, epäloogista ja ylisuurta reagointia asiaan, jota en oikeasti ollut koskaan osannut ajatella. Minä en halua vetää rajoja epämääräisten tunteiden perusteella. Kun joku joskus oikeasti ottaa leffassa minua kädestä, minä aion antaa sen olla. Edes hetken. Illalla kotona voin sitten miettiä, kannattaako rajaa tiukentaa. 

Tämä tarina päättyi hyvin. Leffa oli hyvä ja uskoakseni molemmilla oli mukava ilta. Kerrankin pystyin keskustelemaan vapautuneesti, avoimesti ja ilman paineita, koska olimme kaveripohjalla. Opin itsestäni paljon sinä iltana. Täydellisemmät treffit kuin ehkä koskaan ennen, voisi sanoa.

Deittiblogi: "Pian jotain suurta alkaa tai loppuu tai jää kesken"

Lihavoidut osuudet ovat Pariisin Kevään kappaleesta Hei mä soitan sulle ihan kohta, joka kuvaa loistavasti mun deittailua. Kappaleen voi kuunnella tästä linkistä (joka ei taida toimia):

https://www.youtube.com/watch?v=4x3ENXQKlTU



Otit kuitenkin taksin vai menitkö sä juosten mä en ikinä muista miten tää tarina alkaa

Olen miettinyt seksistisiä vihjailuita niin paljon, että näen niitä joka paikassa
- Ei se oo sopiva
- Mikä siinä on vikana?
- Se kysyi mitä teen lauantai-iltana. Eli se haluaa pelkkää seksiä.

Kavereiden mielestä päättelyketju ei ole pätevä. Joten annan tyypille mahdollisuuden.

Tätä tää on kyl sä tiedät

Se on itseasiassa ihan hyvä lähtökohta, ettei ole liian kiinnostunut. Mä aina toivon etten olis. Mitä kiinnostuneempi on, sitä enemmän jännittää. Mitä sä jännität, kysyi kaveri. No mä jännitän sitä, että mitä jos matchaa, mitä jos ei ja mitä jos mä en tiedä. Siinä se on pähkinänkuoressa.

Tajuut että noiden tyyppien matkaan ei kannata lähtee

Mutta mulla on ratkaisu. Ennen treffejä psyykkaan itseäni: mietin kaikkia mahdollisia sen tyypin huonoja puolia ja että ei se kyllä ole hyvä mutta käydään nyt katsomassa. Paitsi silloin, jos toinen kertoo ennen treffejä, että palaa yhteen edellisen tyttöystävän kanssa, silloin ei tarvitse psyykkailla. Silloin on ihanan rento fiilis ja tosi kivaa. (Tavallaan ei mikään ihme että olen sinkku).

No sullon elämänkokemusta jolla pakenet wc:seen

Valitse aina sellainen paikka, jossa on wc. Wc pelastaa. Jos tulee kiusallinen hiljaisuus, voi paeta wc:seen miettimään seuraavaa puheenaihetta. Tai ihan vaan hokemaan itselleen että hengitä. Tai sitten voi tarkistaa, olisko kaveri jo vastannut siihen kysymykseen, että mitä voi sanoa miehelle treffeillä jos ei ole kiinnostunut näkemään uudelleen tai ei ole varma. Alkaa meinaan aika käymään vähiin. Ei se vastaa. Mulla on aikaa miettiä se aika, kun kävellään Pirittasta Hakaniemen metroasemalle. Siihen mennessä olen keksinyt täydellisen vastauksen.

Hei mä soitan sulle ihan kohta mullon akku tyhjä vähän huono kenttä

Se vastaus on katellaan. Se on vaan täydellisen epämääräinen. Se voi tarkoittaa mitä tahansa tai sitten ei mitään. Se voi tarkoittaa et joo katellaan heti tänään seuraavaa tapaamista tai että en nyt kehtaa antaa pakkeja kasvotusten mutta kirjoitan viestin heti metrossa.  

Joo sullon taas se tunne että pian jotain suurta alkaa tai loppuu tai jää kesken

- Miten meni treffit? 
- No yllättävän hyvin. Varmaan parhaat tähän mennessä. Mies vaikutti kiinnostuneelta. Katteli mua koko ajan. Lopuksi sovittiin että katellaan. Kyllä mä voisin nähdä sitä vielä. 

Kumpikaan ei sitten ottanu yhteyttä. No mutta ei se hei mitään, mulla on tässä yks toinen josta mä oon oikeastaan kiinnostuneempi, hyvä vaan että saa pois noita muita, kyllä sen sitten vaan tietää kun tulee vastaan se oikea.

Deittiblogi: Sinkkuus - kaikesta vastuussa itse

Sinkkuus on sitä, että olen kaikesta vastuussa itse. Valitsen ja ostan itse itselleni asunnon. Otan huomioon vain oman työmatkani, ystäväpiirini ja sen tunteen että se vaan tuntui omalta. Valitsen itse sopivan hintahaarukan. En väittele rahasta kenenkään kanssa. Valitsen ja ostan itselleni auton. Otan humioon vain omat tarpeeni, toiveeni ja värimieltymykseni. Valitsen itse sopivan hintahaarukan. En väittele rahasta kenenkään kanssa.

Sinkkuus on sitä, että olen kaikesta vastuussa itse. En voi olettaa kenenkään auttavan asunnon hankinnassa. En voi olettaa, että joku katselisi kanssani asuntoja, kävisi näytöissä ja pohtisi kanssani plussia ja miinuksia. En voi olettaa, että joku pohtisi sopivan kokoisen lainan suuruutta. En voi olettaa, että joku auttaisi hankalien ikkunoiden pesemisessä tai jääkaapin siirtämisessä. En voi olettaa, että joku auttaisi uusien huonekalujen kokoamisessa. En voi olettaa, että kukaan katselisi kanssani autoja ja koeajaisi niitä, että joku tarkistaisi öljyn määrän, lisäisi sitä, ja laittaisi talvella tiivisteisiin jäätymistä estävää ainetta.

Sinkkuus on sitä, että olen kaikesta vastuussa itse, mutta saan yhä uudestaan huomata, että ympärilläni on ihmisiä. On ihmisiä, jotka pyytämättä etsivät minulle asuntoa. Ihmisiä, joiden kanssa voin puhua asunnon ostamisesta. Ihmisiä, jotka rohkaisevat siihen, kun en meinaa uskaltaa. Ihmisiä, jotka tulevat näyttöön mukaan ja katsovat yhtiön tilinpäätöksen läpi. On ihmisiä, jotka tulevat poraamaan taulut seinille ja kuljettamaan tarpeettomat huonekalut Kierrätyskeskukseen. On ihmisiä, jotka tulevat kanssani koeajamaan autoa. Aina jostain ilmaantuu joku, joka kertoo, että ne öljyt kannattaa tarkistaa ja että tiivisteisiin voi laittaa jäätymistä estävää ainetta.

Sinkkuus on sitä, että olen kaikesta vastuussa itse, ja siksi saan koko ajan oppia tekemään asioita itse. Sellaisia asioita, joita en muuten tekisi. Olen onnistuneesti valinnut ja ostanut itselleni asunnon. Puhdistan itse viemärit, pesukoneiden sihdit, ilmanvaihtokanavien venttiilit ja selvitän, millaiset aktiivihiilisuodattimet liesituulettimeeni tarvitaan. Olen onnistuneesti ostanut itselleni auton. Tiedän, että kun autosta hajoavat sytytystulpat, se on ihan normaalia ja että vielä normaalimpaa olisi sytytyskäämien hajoaminen. Osaan ostaa kaupasta oikeaa moottoriöljyä ja lisätä sitä. Sinkkuus on sitä, että voi huomata pärjäävänsä itse, pystyvänsä itse, saavansa itse asioita aikaan.  Se on todistettu. Evindence based.  Sinkkuus on sitä, että jotenkin sitä vaan usein on ihan oikeat ihmiset ympärillä. He eivät ole itsestäänselvyyksiä. Senkin olen saanut itse aikaan. Evidence based.

Deittiblogi: "Kuka on kivoin poika meidän luokalla?"

Edellisessä blogitekstissä tuli selväksi, että olen siis ollut jokseenkin out kaikenlaisesta flirttailukulttuurista. Miten tähän on tultu? Mietitään sitä.

Ennen kouluikää sukupuolella ei ollut merkitystä. Minäkin leikin poikien kanssa. Sitten ikäluokkaamme iski tyttö-poika-bakteerien infektio. Ekalla luokalla välitunnilla flirttailtiin bakteerien kanssa ja leikittiin pusuhippaa. Sen säännöt menivät jotakuinkin niin, että tytöt ottivat poikia kiinni ja antoivat pusun poskelle (tai joidenkin mielestä olisi pitänyt antaa suulle). Ensimmäiset alkoivat toipua bakteeri-infektiosta muutaman vuoden kuluttua. Neljännellä luokalla leirikoulussa he harjoittelivat sellaisia aikuisten pusuja. Opettajan antaman kirjallisen huomautuksen aiheena oli vastakkaisen sukupuolen suuteleminen. Rohkeimmat olivat muutaman viikon pätkiä kimpassa, jos olivat saaneet äidin soittamaan pojalle ja kysymään asiaa.

Alettiin puhua (varmuuden vuoksi kuiskaten pihan laidalla), että kuka on kivoin poika meidän luokalla? Tällä tarkoitettiin, että puhuja itse tykkää jostakusta ja arvatkaa kuka sen on ja lupaatteko ettette kerro kellekään. Minä en tykännyt kenestäkään. Minulla oli vielä bakteeri-infektio. Näistä kysymyksistä ikävämpi versio oli se, jossa lueteltiin kaikki luokan pojat näin: tykkäätkö enemmän A:sta vai B:stä? No entä B:stä vai C:stä?  Se oli tehokas menetelmä: siitä saatiin tulos, joka ei pitänyt paikkansa. Ei se ollut tarkoituskaan. Tarkoitus oli vallankäyttö. Tykkääminen oli samaan aikaan mielettömän cool ja mielettömän noloa. Jokaisella oli keinonsa selviytyä siitä noloudesta. Jotkut käsittelivät sen itse, toiset kaatoivat sen muiden päälle.

Seuraava voi olla vähän outoa tai sitten yllättävän yleistä: minulla oli lapsesta asti pyörinyt pään sisällä itse tuotettu sarja, jota katselin usein nukkumaan mennessä. Sarja sai ideoita oman elämän asioista ja ristiriidoista. Parhaita jaksoja katselin kymmeniä kertoja. Murrosiässä sarja alkoi muistuttaa saippuasarjaa (joka oli onneksi parempi kuin Salkkarit). Sarjan päähenkilöllä (joka oli saman ikäinen tyttö) alkoi olla suhteita, jotka vaihtelivat erinäisten melko dramaattistenkin tapahtumien seurauksena. Oikeassa elämässä en mielestäni ollut edelleenkään lainkaan kiinnostunut pojista. Päähenkilön ensimmäinen poikakaveri oli vaalea poika, jonka esikuva oli samalla musiikkiopiston teoriatunnilla kanssani. En koskaan ajatellut, että hän olisi ollut mielestäni kivan näköinen. Tajusin sen vasta vuosia myöhemmin. Tietoisesti aloin katsella poikia ja haaveilla parisuhteesta lukiossa. Sarjan lähetys loppui samoihin aikoihin. Se oli harmi. Välillä yritän vieläkin, tulisiko jatkoa. Ei ole tullut. Ehkä elämäni on siirtynyt live-lähetykseen.

Lopuksi viittaan hyvin kiinnostavaan kirjaan, jonka spontaanisti nappasin kirjastosta muutama vuosi sitten: Seksuaalisuuden portaat/Erja Korteniemi-Poikela & Raisa Cacciatore. Kirjassa käsitellään lapsen ja nuoren seksuaalista kehitystä.

Deittiblogi: "Katotaanko sulle mies täältä?"

Näin kysyi ystäväni kun odottelimme baarissa keikan alkua vähän aikaa sitten ja juttelimme deittailusta. Voit ottaa katsekontaktin mieheen. Sillä kutsut miestä luoksesi, hän jatkoi. Heti alko ahdistaa, vastasin, ja se oli ihan totta. Minulle flirttailu vieraan ihmisen kanssa olisi suunnilleen yhtä luontevaa kuin hypätä spontaanisti lavalle ja vetää keikka itse. Kiitin onneani, kun ystävä totesi, että täällä näkyy kyllä olevan aika paljon pariskuntia.

Se oli ensimmäinen kerta, kun joku kertoi minulle, miten flirttaaminen tapahtuu. Se oli ensimmäinen kerta, kun tajusin, että minunkin olisi kai ihan mahdollista flirttailla vieraan ihmisen kanssa ilman, että se olisi jotenkin epäsopivaa, outoa ja noloa. Jotkut oppivat flirttailukulttuurin alle parikymppisinä baarissa, kaveriporukassa tai rannalla, ehkä kavereiden avustuksella tai itse. Toiset, kuten minä, ovat kolmekymppisiä, eivätkä ole tajunneet sellaista olevan olemassakaan. En tarkoita sitä, etten osaisi flirttailla. On tilanteita, joissa se tulee luonnostaan ja huomaamatta. Sopivassa tilanteessa voisin vetää vaikka eroottisen karaokeshown. Säästän sen tulevalle miehelleni. Mutta kun ottaa kontaktia vieraaseen ihmiseen, siihen tarvitaan muutakin: pitää tiedostaa, kuka on omasta mielestä kivan näköinen, pitää olla rohkeutta ja pitää ehkä jonkin verran tietää, mitä tehdä.

Voit katsoa junassa, onko siellä ketään kiinnostavia, ystävä selitti. Sitten otat katsekontaktia. Ok. Lähtökohtahan tähän on se, että minulla ei ole tapana katsella missään ketään. Paitsi kulkuvälineissä ikkunan heijastuksen kautta (silloin ei ole katsekontaktin vaaraa). Kadulla en koskaan huomaa ketään. Minulle ei kannata kommentoida vastaantulijaa, koska sanon aina että ai, en mä kiinnittänyt huomiota. En huomaa, jos joku katselee. Jos joskus jostain syystä käännän katseeni pois siitä metron ikkunan heijastuksesta ja katseet jonkun kanssa kohtaavat, tulkitsen sen kamalan kiusalliseksi tilastolliseksi sattumaksi. Käännän katseeni pois silmänräpäyksessä ja vältän katsomasta häntä matkan aikana enää uudelleen. Se on yleensä hankalaa. Olen helpottunut, jos hän jää pois ennen minua.

Pyydät hyvännäköistä miestä auttamaan, ehdotti toinen ystävä kun valitin, miksi kuntosalilla pitää jättää jalkaprässiin niin isot painokiekot, että minä en jaksa nostaa niitä pois. En todellakaan. Mieluummin olen menemättä koko jalkaprässiin. Muutama vuosi sitten havahduin siihen, etten koskaan mene junassa istumaan miestä vastapäätä. Aistin siinä niin helposti sen jännitteen, ihan ilman mitään silmäpelejäkin. En tiennyt miten sellaiseen jännitteeseen pitää suhtautua. Nyt tiedän: sen voi ihan vaan vaikka antaa olla. Tähän oivallukseen vaadittiin monta vuotta ja Mindfulness-kurssi.

Ei flirttailussa kai ole kyse oikeastaan eleiden oppimisesta, kyse on siitä, että on mahdollisuus kertoa hienovaraisesti vieraalle ihmiselle, että hei, näytät kivalta. Sen voi ajatella kohteliaisuutena toiselle. Jos hän ei halua ottaa kohteliaisuutta vastaan (kuten minä) hän voi aina siirtää katseensa pois ja ajatella, että kyseessä oli tilastollinen sattuma. Eikä siitä sen enempää.

Koska kaikessa on jotain positiivista, aina, niin on tässäkin: minulle avautui vähän niin kuin uusi potentiaalinen maailma. Kun deittailee, herkistyy katseille: katselee enemmän muita ja huomaa muiden katseet. Onhan se kiva asia. Mahdollisuuksia on joka paikassa. Ja nyt jos haluan, voin alkaa opetella siirtymistä tilastollisista todennäköisyyksistä niihin mahdollisuuksiin.

Deittiblogi: keskustelu

Viestittely deittipalveluissa voi tapahtua kahdella tavalla: chat-tyyppisesti tai kirjetyyppisesti. Mobiilisovelluksia, kuten Tinder, käytetään chat-tyyliin, kun taas tietokonepohjaisia voidaan käyttää molemmilla tavoilla samaan aikaan. Sekavuutta lisää se, että ainakin Happy Pancakella on sekä tietokonepohjainen että mobiilisovellus.

Tietokonepohjaisissa jotkut tekevät aloitteen sanomalla moi ja jotkut kirjoittamalla elämäntarinansa. Moi:t hukkuvat joukkoon ja elämäkertakirjailijoille tekisi mieli sanoa, että pliis, älä käytä muhun aikaa vielä noin paljon. Tinderissä tehdään aloite yleensä aikämääreellä: miten ilta sujuu, miten viikko on alkanut, miten meni viikonloppu. Ja tähän voi sitten vastata että ei tässä mitään, juuri tiskasin ja nyt olen Tinderissä. Ja siitä sitten alkaa keskustelu. Mitä kauniille naiselle kuuluu ja Sulla on kyllä todella kauniit silmät kuulostavat nykyään mun korvaan liian mielisteleviltä aloitteilta. Hauska piristys sen sijaan oli tämä: Tinder ehdottaa tähän kysymystä: mikä on suurin salaisuutesi. Vastaus jäi saamatta, mutta keskustelu siitä syntyi. 

Sulla vissiin tunteet syttyy aika nopeesti, sanoi ystäväni minulle, kun mietin ääneen, että voi ei, taas mä kohta ihastun. Olin aina ajatellut olevani hitaastilämpiävä näissä asioissa. Itse asiassa edellisestä ihastumisesta oli kulunut niin paljon aikaa, että olin jo alkanut epäillä, että ehkä en lämpene ollenkaan. Nyt olen parhaimmillaan ihastunut Tinder-tyyppiin kymmenessä minuutissa. Tarkemmin ajatellen ihastun kai siihen jakamisen mahdollisuuteen: että joku haluaa jutella kanssani tavallisena arki-iltaa ja tietää, että ihan normaalisti meni työpäivä. En ole koskaan ennen huomannut kaipaavani sitä, että voisin kertoa jollekin että voi ei en löytänty kaupasta yhtään Runebergin torttua!  Nyt on kuitenkin ihanaa, että voi jollekin (ja ehkä monellekin) kertoa, että mä myöhastyin junasta:( ja joku vastaa siihen heti että no kökkö. Hitaastilämpiävästä tulikin sitten sopivan tilaisuuden tullen jo melkein roihahtava.

Chat-ominaisuus on siis yllättäen ollut todella kiva. Se antaa erilaista tietoa kuin kirjetyyppinen viestittely: miten vuorovaikutus sujuu. Chat on lähempänä keskustelutilannetta kuin kirjeenvaihto. Olenkin alkanut ajatella, että keskustelun sujuminen on tärkein kriteeri kiinnostumiseen ja treffeille lähtemiseen. Tuntuu myös, että se ennustaa aika hyvin sitä, millaista keskustelu on livenä.

Deittiblogi: seksistiset vihjailut

Tinderissä on paljon ihmisiä, joita kiinnostaa lähinnä makkaranpiilotus, näin kommentoi kaveri Facebookissa. Minä tästä viisastuneena aloitin keskustelun uuden tyypin kanssa (jonka oli "pakko" olla "fiksu" koska harrasti valokuvausta ja jazzia ja purjehdusta. Joo tiedän, ei ollut aukoton päättely.) ja päädyin keskustelemaan peniksen koosta. Tyypin oli tosi vaikea ymmärtää kun selitin, ettei koolla ole väliä: "Et tykkää isokokoisista vai?" "Voikohan se nyt pitää ihan paikkansa?" "Et oo mitään eroo huomannu?" 

Ja nyt tiedoksi, että minulle on ihan fine jos joku etsii seksikumppania. Ongema on siinä, että profiileissa ei ole tapana kertoa, mitä etsii. En minäkään ennen kertonut. Jotkut etsivät seksikumppania, toiset elämänkumppania. Siinä on ero. Jotkut haluavat tietää, millaisista elimistä pidän, toiset millaisista leffoista pidän. Siinäkin on ero. Ja mulla on teoria: näiden välillä on korrellaatio.

Mies alkaa viritellä usein jo ekan keskustelun aikana naista sopivalle taajuudelle ja katsoo, miten vahvan signaalin löytää. Toiset aloittavat keskustelun kysymällä, miten ilta sujuu ja lopettavat toivottamalla hyvää yötä. Toiset aloittavat kysymällä, miksi minulla ei ole sambakuvassa bikinejä ja lopettavat kertomalla, että riisuvat nyt itsensä alasti ja menevät suihkuun. No hei, minun yleistietoni riittää siihen, että ennen suihkua riisutaan. Hän haluaa, että minä ajattelenhäntä alasti. Minua ällöttää ajatella vierasta ihmistä alasti. Häntä ilmeisesti ei, hän ajattelee minua bikineissä. Ja minä ajattelen, että se on "vaan jotain miesten läppää". No ei ole. Ei ole olemassakaan "vaan jotain läppää". On vain erilaisia ajatuksia, jotka on puettu huumorin muotoon että ei jäätäisi kiinni. Tai ajatuksia, jotka minä tulkitsen huumoriksi, koska haluan olla hyväuskoinen.

Ja koska nyt haluan rajata sitä porukkaa joka minut matchaa, olen ottanut Tinderistä pois kaikki kuvat, jotka voi tulkita flirttaileviksi (kuten fb-profiilikuvani). Olen myös kirjoittanut profiiliini, mitä etsin. Päätin myös, että aika varhaisessa vaiheessa on syytä kysyä asiaa ihan suoraan.

Deittiblogi: torjunnan sietäminen

Deittimaailma on pakkeja täynnä. Helppoa se on, jos molemmat ovat samaa mieltä siitä, ettei matchaa. Mutta usein vain toinen on, ehkä useammin nainen, koska deittimaailmassa on naisten markkinat. Olen minäkin saanut pakkeja. Olen antanut pakkeja. Nykyisin pidän torjunnan sietämistä osoituksena hyvästä itsetunnosta. Ei minullakaan ole aina hyvä itsetunto deittimaailmassa, mutta kun tarjontaa on paljon, pitää karsintaa jollakin tavalla tehdä, ja tämä on yksi keino. 

Suurin osa onneksi sietää torjunnan hyvin. Jos vähän harmittaakin, he ilmaisevat sen korkeintaan jättämällä vastaamatta. He kiittävät tiedosta ja toivottavat hyvää jatkoa. Tai kertovat että "mä vähän ihastuin suhun, mutta mä ihastunkin aina niin helposti". He jäävät kaihertamaan. Jää miettimään, että olisko sittenkin pitäny. Yksi tällainen tapaus on kolmen vuoden takaa ja mietin häntä edelleen. Ja sitten on heitä, jotka ehkä ovat joutuneet pettymään monesti, joita ehkä on kohdeltu huonosti ja jotka ovat siksi alkaneet epätoivoisina uskoa, etteivät tule koskaan löytämään ketään. He vetävät herneen nenään siitä, että en vastaa, että perun treffit tai että en halua jatkaa tutustumista. Ennuste toteuttaa itseään: heitä ei jää ikävävöimään. He diagnosoivat minut kaksien treffien jälkeen ihmiseksi, joka ei luota muihin ihmisiin yleisesti (silti he olisivat olleet halukkaita jatkamaan) tai informoivat minua, että toimin "törkeästi", he "ansaitsevat kuule vähän parempaa kohtelua" ja "kun mietin niin ymmärrän" (en ole muuten ymmärtänyt). Tähän ryhmään kuuluvat hekin, jotka treffien jälkeen osaavat hoitaa torjunnan melkein itsenäisesti: no oliko kauheat treffit tai sano nyt vaan suoraan jos et enää halua nähdä". Näille pitää sitten korostaa, että sähän olet tosi hyvä tyyppi mutta...

Perjantaina olen menossa treffeille uuden tyypin kanssa. Ja arvaatteko miksi? Koska mä kerran jo torjuin hänet (koska oli liian monta keskustelua käynnissä), mutta hän vastasi että en voi samaistua, mutta ymmärrän. Toivottavasti vielä palataan, mutta jos ei niin hyvää jatkoa. Mä en poistanut sitä, mä palasin kuukauden kuluttua ja hän oli ilahtunut. Melkein tekis mieli laittaa sydän tähän perään, mut olen oppinut, että tässä vaiheessa ei kannata.