Deittiblogi: Ja niin he elivät onnellisena elämänsä loppuun asti

Ja niin he elivät onnellisena elämänsä loppuun asti. Niin loppuvat kaikki prinsessasadut. Empiirinen havainnointi on tuottanut erilaisen tuloksen. Pari asiaa on tainnut jäädä kertomatta. Aina ei eletä yhdessä onnellisina. Aina ei eletä yhdessä elämää loppuun asti.

Olen aina yllättynyt, kun kuulen ystävän tai tuttavan erosta. Hehän olivat niin rakastuneita, sopivat yhteen niin hyvin ja oli yhteisiä harrastuksiakin. Se ei takaa mitään. Vaikka kuinka yritän ajatella nykyaikaisesti, minun aivoni olettavat edelleen, että yhdessä ollaan onnellisina elämän loppuun asti. Jokainen ero ja jokainen parisuhdekriisi on herätys: elämä ei ollutkaan sellaista. Eikä se harha mikään ihme olekaan: siihen tarinaanhan meitä sosiaalistetaan lapsesta asti. Elämässä on erinäisiä ongelmia, on pahoja äitipuolia ja ilkeitä sisarpuolia ja hirviöitä, kunnes saapuu prinssi ja onni vihdoin alkaa. Onneksi on realistisempiakin satuja: sammakko muuttuu prinsessaksi tai hirviö prinssiksi.

Rakkautta ei löydetä, se rakennetaan, luki Hidasta elämää -sivuston Facebook-päivityksessä. Minä en ole asiantuntija rakennusasioissa, mutta minulle tuli mieleen Kolme porsasta -satu. Risuista ja oljista rakennetut talot puhalsi susi kumoon, mutta tiilestä rakennettu talo säilyi ja lopulta susikin kuoli. Kyllä tässä on pointtinsa. Mutta ihmiset ovat lukeneet tätä satua jo niin kauan, että ymmärtävät, ettei kestävää taloa rakenneta risuista tai oljista. Se ei aina riitä. Toivottavasti pikkupossu tiesi, että jotta talo voisi säilyä hyväkuntoisena, sitä täytyy silloin tällöin hoitaa. Pitää tehdä kuntotarkistuksia ja uusia tarvittaessa kattoa, ikkunoita, maalipintoja ja viemäriputkia. Joskus käy huonosti, eikä sekään riitä. Pikkupossu rakensi talon parhaan taitonsa mukaan, mutta talonrakennus on vaativaa puuhaa. Aina jostain voi päästä kosteutta rakenteisiin ja talossa voi alkaa kasvaa homesieni, joka hitaasti ja huomaamatta saastuttaa talon ilmaa niin, että pikkupossu alkaa lopulta oirehtia. Silloin hän joutuu miettimään, voiko taloa korjata. Toivotaan, että pikkupossu onnistui rakentamaan talonsa hyvin ja tarkasteli silloin tällöin sen kuntoa, hänellä oli hyvää onnea ja paljon vahvaa tahtoa. Ja ennen kaikkea, että hän tunsi sen kodikseen.

Miten voin luvata rakastaa toista ihmistä kunnes kuolema meidät erottaa, ihmettelin eräälle avioliitossa olevalle ystävälle. Vihkikaavassa kysytään, TAHDOTKO rakastaa, hän vastasi. Totta, se on eri asia. Voi tahtoa, vaikka ei enää rakastaisi ja voi rakastaa vaikka ei tahtoisi ja kaikkea siltä väliltä. Usein tahto riittää. Joskus se ei riitä. Naistenlehden haastattelussa iäkäs nainen kertoi pähkäilleensä samaa kysymystä ennen avioitumistaan. Mies oli kysynyt, että auttaako, jos kysyn joka vuosi uudestaan. Se auttoi. Ja mies oli kysynyt joka hääpäivä: tahdotko vielä tänäkin vuonna? Ja nainen oli aina tahtonut, ainakin haastattelun ajankohtaan saakka. Tämä tarina kolahtaa nykyisin enemmän kuin prinsessasadut. He ehkä oikeasti elivät onnellisena elämänsä loppuun asti.

Deittiblogi: Kumppanin voi löytää mistä vaan tai sitten ei mistään

Mietimme ystäväni kanssa hyvää strategiaa kumppanin löytämiseen. Mennään junaan, ystävä ehdotti. Ja otetaan tavoitteeksi katsekontakti miehen kanssa. Joo, mun katsekontakti kestää sitten sekunnin. Siinä ajassa kukaan ei ymmärrä sitä flirtiksi. No, sitten mä voin tehä sen loppuun.

Kumppanin voi tavata missä vaan tai sitten ei missään, ilmaisi asian osuvasti Maaret Kallio. Se on totta. Kumppanin voi tavata juna-asemalla, junassa, ratikassa, kaveriporukassa, harrastuksissa, baarissa, uimarannalla, netissä, sokkotreffeillä, soittamalla vahingossa väärään numeroon, opiskelupaikassa, ravintolassa, bussipysäkillä, taloyhtiön pihalla (nämä kaikki ovat todellisia tarinoita). Kumppanin voi tavata etsimällä sitä tai silloin kun ei todellakaan etsi. Tai sitten voi olla, ettei kumppania löydä mistään.  Kyllä minäkin olen ollut lukuisia kertoja bussipysäkillä, junassa, uimarannalla ja kaikissa muissakin luettelon tilanteissa. Olen etsinyt ja ollut etsimättä. Ei se mene niin, että kaiken todennäköisyyden mukaan se joskus kävelee vastaan metroasemalla. Joillekin se todennäköisyys on suurempi kuin toisilla. Ja minulla on taas teoria: siihen todennäköisyyteen korrelloivat myös minun ominaisuuteni.

Minun pitää esimerkiksi uskaltaa hypätä kylmään veteen, kerta toisensa jälkeen. Pitää uskaltaa mennä Tinderiin, pitää uskaltaa painaa tykkää-nappia. Pitää uskaltaa aloittaa keskustelu, mennä treffeille ja pitää uskaltaa olla vetäisemättä sitä kättä pois. Paitsi että ei se hyppääminen ole se ongelma. Ongelma on se, että pitää uskoa pärjäävänsä siellä avannossa. Pari vuotta sitten Uutena Vuotena en vielä uskonut. Olin varma, että avannossa saisin hypotermian. Kaverit menivät avantoon ja minä jäin saunaan. Uskalsin tulla vasta toisella kierroksella, kun kaverit lupasivat kantaa minut saunaan takaisin jäätyneenä jääpalikkana. En jäätynyt jääpalikaksi. Kun tulin avannosta, ei tuntunutkaan kylmältä, vaan lämpimältä. Sen jälkeen olen tiennyt, että vesi ei ole koskaan liian kylmää. Tämä oli todellinen tarina, mutta myös deittailu on yhtä avantoon hyppimistä. Veden lämpötila laskee joka kerralla.

Jotta voi uskaltaa hypätä, tarvitaan joku tai joitain ihania ihmisiä: ihmisiä, jotka kyselevät, ylipuhuvat, rohkaisevat, neuvovat, kuuntelevat, pohtivat, huolehtivat. Tarvitaan ihmisiä, jotka jaksavat lukea näitä tekstejä ja vielä kiittää niistä, se antaa minulle syyn työstää näitä asioita lisää. Ihmisiä, jotka odottavat innolla, että pääsevät valitsemaan seuraavan Tinder-deitin ja ihmisiä, jotka tekevät vaikka flirtin loppuun, jos en itse pysty. Jos joskus käy niin, että löydän kumppanin, se on kaikkien näiden ihmisten ansiota, koska ilman heitä en olisi se ihminen, joka nyt, tai silloin, olen. Lopulta kaikki hyvä tulee elämään muiden ihmisten kautta.

Tarvitaan vielä jotain epäloogista ja vankkumatonta uskoa siihen, että hyvän kumppanin voi löytää, vaikka koko ajan kertyy empiiristä todistusaineistoa lähinnä sitä vastaan. Kukaan ei voi koskaan luvata, että etsiminen tuottaisi tulosta, ja silti etsintää on jatkettava.

Ja lopulta, minä uskon siihen, että kaikella on tarkoitus. Tästäkin kaikesta prosessista löydän sen, mikä minun on tarkoitus löytää. Se voi olla joku ihminen tai sitten jotain muuta.

Deittiblogi: Ja sitten hän otti minua kädestä kiinni

Lauantaina olin miehen kanssa leffassa. Ne olivat toiset treffimme. Kesken leffan hän otti minua kädestä kiinni. Minä en osannut odottaa tällaista siirtoa. Minä menin paniikkiin ja vetäisin käteni pois. Loppuleffan ajan mietin vain kahta asiaa: teinkö virheen ja miten annan pakit. Mies mietti luultavasti samoja asioita.

Paitsi että se ei mennyt näin. Totta tässä oli se, että olimme leffassa, mutta oikeasti mies ei ottanut minua kädestä. Hän olisi luultavasti ottanut, jos ei olisi päättänyt palata yhteen exänsä kanssa. Nyt hän ei ottanut, koska ei halunnut pelata mitään peliä. Arvostan sitä. Kädestä kiinni ottamista en olisi osannut arvostaa.

Kyllä minä tiedän, ettei kädestä kiinni pitämällä tule raskaaksi tai saa sukupuolitautia. Mutta minä olen lievästi sanottuna varovainen fyysisen kontaktin suhteen ja minun maailmassani kädestä kiinni ottaminen ei kuulunut toisien treffien repertuaariin. Ei kädestä tarvitse pitää kiinni ennen kuin virallisesti seurustelee, kommentoi ystäväni. Luojan kiitos, en ollut ainoa joka oletti näin. Voi ei, mun olis pitänyt perehdyttää sua. Kyllä ne yleensä ottaa kädestä kii,  kommentoi toinen. Ja minä todella haluan sitä perehdytystä jatkossa. Yleensä naiset tykkää, kommentoi puolestaan kyseinen mies.

Minä jäin kiinni itselleni. Minä jäin kiinni siitä, että minun tapani ajatella ei ollutkaan yleinen totuus. Minä en kuulunutkaan valtaenemmistöön vaan ehkä sittenkin vähemmistöön ja kaiken lisäksi kai suorastaan vähän rajoittuneiden vähemmistöön. Ei se olekaan epäsopivaa ja huonoa käytöstä, jos mies ottaa kädestä kiinni toisilla treffeillä. Se on häneltä ystävällinen ja huomaavainen ele, merkki siitä, että hän on kiinnostunut. Minä olisin tulkinnut sen väärin, ahdistunut ja antanut sitten pakit, koska treffit olivat niin ahdistavat. Kaikki yhden väärinkäsityksen vuoksi. 

Olen edelleen sitä mieltä, että ihminen määrää kehostaan ja päättää, kuka siihen koskee, miten, missä ja milloin. Olen edelleen sitä mieltä, että koskaan ei voi tietää, millaiset rajat toisella on, ja siksi sitä pitäisi kysyä ennen kosketusta. Olen myös sitä mieltä, että panikoituminen ei ole tietoista rajan vetämistä. Tässä tapauksessa se olisi ollut automaattista, epäloogista ja ylisuurta reagointia asiaan, jota en oikeasti ollut koskaan osannut ajatella. Minä en halua vetää rajoja epämääräisten tunteiden perusteella. Kun joku joskus oikeasti ottaa leffassa minua kädestä, minä aion antaa sen olla. Edes hetken. Illalla kotona voin sitten miettiä, kannattaako rajaa tiukentaa. 

Tämä tarina päättyi hyvin. Leffa oli hyvä ja uskoakseni molemmilla oli mukava ilta. Kerrankin pystyin keskustelemaan vapautuneesti, avoimesti ja ilman paineita, koska olimme kaveripohjalla. Opin itsestäni paljon sinä iltana. Täydellisemmät treffit kuin ehkä koskaan ennen, voisi sanoa.

Deittiblogi: "Pian jotain suurta alkaa tai loppuu tai jää kesken"

Lihavoidut osuudet ovat Pariisin Kevään kappaleesta Hei mä soitan sulle ihan kohta, joka kuvaa loistavasti mun deittailua. Kappaleen voi kuunnella tästä linkistä (joka ei taida toimia):

https://www.youtube.com/watch?v=4x3ENXQKlTU



Otit kuitenkin taksin vai menitkö sä juosten mä en ikinä muista miten tää tarina alkaa

Olen miettinyt seksistisiä vihjailuita niin paljon, että näen niitä joka paikassa
- Ei se oo sopiva
- Mikä siinä on vikana?
- Se kysyi mitä teen lauantai-iltana. Eli se haluaa pelkkää seksiä.

Kavereiden mielestä päättelyketju ei ole pätevä. Joten annan tyypille mahdollisuuden.

Tätä tää on kyl sä tiedät

Se on itseasiassa ihan hyvä lähtökohta, ettei ole liian kiinnostunut. Mä aina toivon etten olis. Mitä kiinnostuneempi on, sitä enemmän jännittää. Mitä sä jännität, kysyi kaveri. No mä jännitän sitä, että mitä jos matchaa, mitä jos ei ja mitä jos mä en tiedä. Siinä se on pähkinänkuoressa.

Tajuut että noiden tyyppien matkaan ei kannata lähtee

Mutta mulla on ratkaisu. Ennen treffejä psyykkaan itseäni: mietin kaikkia mahdollisia sen tyypin huonoja puolia ja että ei se kyllä ole hyvä mutta käydään nyt katsomassa. Paitsi silloin, jos toinen kertoo ennen treffejä, että palaa yhteen edellisen tyttöystävän kanssa, silloin ei tarvitse psyykkailla. Silloin on ihanan rento fiilis ja tosi kivaa. (Tavallaan ei mikään ihme että olen sinkku).

No sullon elämänkokemusta jolla pakenet wc:seen

Valitse aina sellainen paikka, jossa on wc. Wc pelastaa. Jos tulee kiusallinen hiljaisuus, voi paeta wc:seen miettimään seuraavaa puheenaihetta. Tai ihan vaan hokemaan itselleen että hengitä. Tai sitten voi tarkistaa, olisko kaveri jo vastannut siihen kysymykseen, että mitä voi sanoa miehelle treffeillä jos ei ole kiinnostunut näkemään uudelleen tai ei ole varma. Alkaa meinaan aika käymään vähiin. Ei se vastaa. Mulla on aikaa miettiä se aika, kun kävellään Pirittasta Hakaniemen metroasemalle. Siihen mennessä olen keksinyt täydellisen vastauksen.

Hei mä soitan sulle ihan kohta mullon akku tyhjä vähän huono kenttä

Se vastaus on katellaan. Se on vaan täydellisen epämääräinen. Se voi tarkoittaa mitä tahansa tai sitten ei mitään. Se voi tarkoittaa et joo katellaan heti tänään seuraavaa tapaamista tai että en nyt kehtaa antaa pakkeja kasvotusten mutta kirjoitan viestin heti metrossa.  

Joo sullon taas se tunne että pian jotain suurta alkaa tai loppuu tai jää kesken

- Miten meni treffit? 
- No yllättävän hyvin. Varmaan parhaat tähän mennessä. Mies vaikutti kiinnostuneelta. Katteli mua koko ajan. Lopuksi sovittiin että katellaan. Kyllä mä voisin nähdä sitä vielä. 

Kumpikaan ei sitten ottanu yhteyttä. No mutta ei se hei mitään, mulla on tässä yks toinen josta mä oon oikeastaan kiinnostuneempi, hyvä vaan että saa pois noita muita, kyllä sen sitten vaan tietää kun tulee vastaan se oikea.

Deittiblogi: Sinkkuus - kaikesta vastuussa itse

Sinkkuus on sitä, että olen kaikesta vastuussa itse. Valitsen ja ostan itse itselleni asunnon. Otan huomioon vain oman työmatkani, ystäväpiirini ja sen tunteen että se vaan tuntui omalta. Valitsen itse sopivan hintahaarukan. En väittele rahasta kenenkään kanssa. Valitsen ja ostan itselleni auton. Otan humioon vain omat tarpeeni, toiveeni ja värimieltymykseni. Valitsen itse sopivan hintahaarukan. En väittele rahasta kenenkään kanssa.

Sinkkuus on sitä, että olen kaikesta vastuussa itse. En voi olettaa kenenkään auttavan asunnon hankinnassa. En voi olettaa, että joku katselisi kanssani asuntoja, kävisi näytöissä ja pohtisi kanssani plussia ja miinuksia. En voi olettaa, että joku pohtisi sopivan kokoisen lainan suuruutta. En voi olettaa, että joku auttaisi hankalien ikkunoiden pesemisessä tai jääkaapin siirtämisessä. En voi olettaa, että joku auttaisi uusien huonekalujen kokoamisessa. En voi olettaa, että kukaan katselisi kanssani autoja ja koeajaisi niitä, että joku tarkistaisi öljyn määrän, lisäisi sitä, ja laittaisi talvella tiivisteisiin jäätymistä estävää ainetta.

Sinkkuus on sitä, että olen kaikesta vastuussa itse, mutta saan yhä uudestaan huomata, että ympärilläni on ihmisiä. On ihmisiä, jotka pyytämättä etsivät minulle asuntoa. Ihmisiä, joiden kanssa voin puhua asunnon ostamisesta. Ihmisiä, jotka rohkaisevat siihen, kun en meinaa uskaltaa. Ihmisiä, jotka tulevat näyttöön mukaan ja katsovat yhtiön tilinpäätöksen läpi. On ihmisiä, jotka tulevat poraamaan taulut seinille ja kuljettamaan tarpeettomat huonekalut Kierrätyskeskukseen. On ihmisiä, jotka tulevat kanssani koeajamaan autoa. Aina jostain ilmaantuu joku, joka kertoo, että ne öljyt kannattaa tarkistaa ja että tiivisteisiin voi laittaa jäätymistä estävää ainetta.

Sinkkuus on sitä, että olen kaikesta vastuussa itse, ja siksi saan koko ajan oppia tekemään asioita itse. Sellaisia asioita, joita en muuten tekisi. Olen onnistuneesti valinnut ja ostanut itselleni asunnon. Puhdistan itse viemärit, pesukoneiden sihdit, ilmanvaihtokanavien venttiilit ja selvitän, millaiset aktiivihiilisuodattimet liesituulettimeeni tarvitaan. Olen onnistuneesti ostanut itselleni auton. Tiedän, että kun autosta hajoavat sytytystulpat, se on ihan normaalia ja että vielä normaalimpaa olisi sytytyskäämien hajoaminen. Osaan ostaa kaupasta oikeaa moottoriöljyä ja lisätä sitä. Sinkkuus on sitä, että voi huomata pärjäävänsä itse, pystyvänsä itse, saavansa itse asioita aikaan.  Se on todistettu. Evindence based.  Sinkkuus on sitä, että jotenkin sitä vaan usein on ihan oikeat ihmiset ympärillä. He eivät ole itsestäänselvyyksiä. Senkin olen saanut itse aikaan. Evidence based.

Deittiblogi: "Kuka on kivoin poika meidän luokalla?"

Edellisessä blogitekstissä tuli selväksi, että olen siis ollut jokseenkin out kaikenlaisesta flirttailukulttuurista. Miten tähän on tultu? Mietitään sitä.

Ennen kouluikää sukupuolella ei ollut merkitystä. Minäkin leikin poikien kanssa. Sitten ikäluokkaamme iski tyttö-poika-bakteerien infektio. Ekalla luokalla välitunnilla flirttailtiin bakteerien kanssa ja leikittiin pusuhippaa. Sen säännöt menivät jotakuinkin niin, että tytöt ottivat poikia kiinni ja antoivat pusun poskelle (tai joidenkin mielestä olisi pitänyt antaa suulle). Ensimmäiset alkoivat toipua bakteeri-infektiosta muutaman vuoden kuluttua. Neljännellä luokalla leirikoulussa he harjoittelivat sellaisia aikuisten pusuja. Opettajan antaman kirjallisen huomautuksen aiheena oli vastakkaisen sukupuolen suuteleminen. Rohkeimmat olivat muutaman viikon pätkiä kimpassa, jos olivat saaneet äidin soittamaan pojalle ja kysymään asiaa.

Alettiin puhua (varmuuden vuoksi kuiskaten pihan laidalla), että kuka on kivoin poika meidän luokalla? Tällä tarkoitettiin, että puhuja itse tykkää jostakusta ja arvatkaa kuka sen on ja lupaatteko ettette kerro kellekään. Minä en tykännyt kenestäkään. Minulla oli vielä bakteeri-infektio. Näistä kysymyksistä ikävämpi versio oli se, jossa lueteltiin kaikki luokan pojat näin: tykkäätkö enemmän A:sta vai B:stä? No entä B:stä vai C:stä?  Se oli tehokas menetelmä: siitä saatiin tulos, joka ei pitänyt paikkansa. Ei se ollut tarkoituskaan. Tarkoitus oli vallankäyttö. Tykkääminen oli samaan aikaan mielettömän cool ja mielettömän noloa. Jokaisella oli keinonsa selviytyä siitä noloudesta. Jotkut käsittelivät sen itse, toiset kaatoivat sen muiden päälle.

Seuraava voi olla vähän outoa tai sitten yllättävän yleistä: minulla oli lapsesta asti pyörinyt pään sisällä itse tuotettu sarja, jota katselin usein nukkumaan mennessä. Sarja sai ideoita oman elämän asioista ja ristiriidoista. Parhaita jaksoja katselin kymmeniä kertoja. Murrosiässä sarja alkoi muistuttaa saippuasarjaa (joka oli onneksi parempi kuin Salkkarit). Sarjan päähenkilöllä (joka oli saman ikäinen tyttö) alkoi olla suhteita, jotka vaihtelivat erinäisten melko dramaattistenkin tapahtumien seurauksena. Oikeassa elämässä en mielestäni ollut edelleenkään lainkaan kiinnostunut pojista. Päähenkilön ensimmäinen poikakaveri oli vaalea poika, jonka esikuva oli samalla musiikkiopiston teoriatunnilla kanssani. En koskaan ajatellut, että hän olisi ollut mielestäni kivan näköinen. Tajusin sen vasta vuosia myöhemmin. Tietoisesti aloin katsella poikia ja haaveilla parisuhteesta lukiossa. Sarjan lähetys loppui samoihin aikoihin. Se oli harmi. Välillä yritän vieläkin, tulisiko jatkoa. Ei ole tullut. Ehkä elämäni on siirtynyt live-lähetykseen.

Lopuksi viittaan hyvin kiinnostavaan kirjaan, jonka spontaanisti nappasin kirjastosta muutama vuosi sitten: Seksuaalisuuden portaat/Erja Korteniemi-Poikela & Raisa Cacciatore. Kirjassa käsitellään lapsen ja nuoren seksuaalista kehitystä.

Deittiblogi: "Katotaanko sulle mies täältä?"

Näin kysyi ystäväni kun odottelimme baarissa keikan alkua vähän aikaa sitten ja juttelimme deittailusta. Voit ottaa katsekontaktin mieheen. Sillä kutsut miestä luoksesi, hän jatkoi. Heti alko ahdistaa, vastasin, ja se oli ihan totta. Minulle flirttailu vieraan ihmisen kanssa olisi suunnilleen yhtä luontevaa kuin hypätä spontaanisti lavalle ja vetää keikka itse. Kiitin onneani, kun ystävä totesi, että täällä näkyy kyllä olevan aika paljon pariskuntia.

Se oli ensimmäinen kerta, kun joku kertoi minulle, miten flirttaaminen tapahtuu. Se oli ensimmäinen kerta, kun tajusin, että minunkin olisi kai ihan mahdollista flirttailla vieraan ihmisen kanssa ilman, että se olisi jotenkin epäsopivaa, outoa ja noloa. Jotkut oppivat flirttailukulttuurin alle parikymppisinä baarissa, kaveriporukassa tai rannalla, ehkä kavereiden avustuksella tai itse. Toiset, kuten minä, ovat kolmekymppisiä, eivätkä ole tajunneet sellaista olevan olemassakaan. En tarkoita sitä, etten osaisi flirttailla. On tilanteita, joissa se tulee luonnostaan ja huomaamatta. Sopivassa tilanteessa voisin vetää vaikka eroottisen karaokeshown. Säästän sen tulevalle miehelleni. Mutta kun ottaa kontaktia vieraaseen ihmiseen, siihen tarvitaan muutakin: pitää tiedostaa, kuka on omasta mielestä kivan näköinen, pitää olla rohkeutta ja pitää ehkä jonkin verran tietää, mitä tehdä.

Voit katsoa junassa, onko siellä ketään kiinnostavia, ystävä selitti. Sitten otat katsekontaktia. Ok. Lähtökohtahan tähän on se, että minulla ei ole tapana katsella missään ketään. Paitsi kulkuvälineissä ikkunan heijastuksen kautta (silloin ei ole katsekontaktin vaaraa). Kadulla en koskaan huomaa ketään. Minulle ei kannata kommentoida vastaantulijaa, koska sanon aina että ai, en mä kiinnittänyt huomiota. En huomaa, jos joku katselee. Jos joskus jostain syystä käännän katseeni pois siitä metron ikkunan heijastuksesta ja katseet jonkun kanssa kohtaavat, tulkitsen sen kamalan kiusalliseksi tilastolliseksi sattumaksi. Käännän katseeni pois silmänräpäyksessä ja vältän katsomasta häntä matkan aikana enää uudelleen. Se on yleensä hankalaa. Olen helpottunut, jos hän jää pois ennen minua.

Pyydät hyvännäköistä miestä auttamaan, ehdotti toinen ystävä kun valitin, miksi kuntosalilla pitää jättää jalkaprässiin niin isot painokiekot, että minä en jaksa nostaa niitä pois. En todellakaan. Mieluummin olen menemättä koko jalkaprässiin. Muutama vuosi sitten havahduin siihen, etten koskaan mene junassa istumaan miestä vastapäätä. Aistin siinä niin helposti sen jännitteen, ihan ilman mitään silmäpelejäkin. En tiennyt miten sellaiseen jännitteeseen pitää suhtautua. Nyt tiedän: sen voi ihan vaan vaikka antaa olla. Tähän oivallukseen vaadittiin monta vuotta ja Mindfulness-kurssi.

Ei flirttailussa kai ole kyse oikeastaan eleiden oppimisesta, kyse on siitä, että on mahdollisuus kertoa hienovaraisesti vieraalle ihmiselle, että hei, näytät kivalta. Sen voi ajatella kohteliaisuutena toiselle. Jos hän ei halua ottaa kohteliaisuutta vastaan (kuten minä) hän voi aina siirtää katseensa pois ja ajatella, että kyseessä oli tilastollinen sattuma. Eikä siitä sen enempää.

Koska kaikessa on jotain positiivista, aina, niin on tässäkin: minulle avautui vähän niin kuin uusi potentiaalinen maailma. Kun deittailee, herkistyy katseille: katselee enemmän muita ja huomaa muiden katseet. Onhan se kiva asia. Mahdollisuuksia on joka paikassa. Ja nyt jos haluan, voin alkaa opetella siirtymistä tilastollisista todennäköisyyksistä niihin mahdollisuuksiin.

Deittiblogi: keskustelu

Viestittely deittipalveluissa voi tapahtua kahdella tavalla: chat-tyyppisesti tai kirjetyyppisesti. Mobiilisovelluksia, kuten Tinder, käytetään chat-tyyliin, kun taas tietokonepohjaisia voidaan käyttää molemmilla tavoilla samaan aikaan. Sekavuutta lisää se, että ainakin Happy Pancakella on sekä tietokonepohjainen että mobiilisovellus.

Tietokonepohjaisissa jotkut tekevät aloitteen sanomalla moi ja jotkut kirjoittamalla elämäntarinansa. Moi:t hukkuvat joukkoon ja elämäkertakirjailijoille tekisi mieli sanoa, että pliis, älä käytä muhun aikaa vielä noin paljon. Tinderissä tehdään aloite yleensä aikämääreellä: miten ilta sujuu, miten viikko on alkanut, miten meni viikonloppu. Ja tähän voi sitten vastata että ei tässä mitään, juuri tiskasin ja nyt olen Tinderissä. Ja siitä sitten alkaa keskustelu. Mitä kauniille naiselle kuuluu ja Sulla on kyllä todella kauniit silmät kuulostavat nykyään mun korvaan liian mielisteleviltä aloitteilta. Hauska piristys sen sijaan oli tämä: Tinder ehdottaa tähän kysymystä: mikä on suurin salaisuutesi. Vastaus jäi saamatta, mutta keskustelu siitä syntyi. 

Sulla vissiin tunteet syttyy aika nopeesti, sanoi ystäväni minulle, kun mietin ääneen, että voi ei, taas mä kohta ihastun. Olin aina ajatellut olevani hitaastilämpiävä näissä asioissa. Itse asiassa edellisestä ihastumisesta oli kulunut niin paljon aikaa, että olin jo alkanut epäillä, että ehkä en lämpene ollenkaan. Nyt olen parhaimmillaan ihastunut Tinder-tyyppiin kymmenessä minuutissa. Tarkemmin ajatellen ihastun kai siihen jakamisen mahdollisuuteen: että joku haluaa jutella kanssani tavallisena arki-iltaa ja tietää, että ihan normaalisti meni työpäivä. En ole koskaan ennen huomannut kaipaavani sitä, että voisin kertoa jollekin että voi ei en löytänty kaupasta yhtään Runebergin torttua!  Nyt on kuitenkin ihanaa, että voi jollekin (ja ehkä monellekin) kertoa, että mä myöhastyin junasta:( ja joku vastaa siihen heti että no kökkö. Hitaastilämpiävästä tulikin sitten sopivan tilaisuuden tullen jo melkein roihahtava.

Chat-ominaisuus on siis yllättäen ollut todella kiva. Se antaa erilaista tietoa kuin kirjetyyppinen viestittely: miten vuorovaikutus sujuu. Chat on lähempänä keskustelutilannetta kuin kirjeenvaihto. Olenkin alkanut ajatella, että keskustelun sujuminen on tärkein kriteeri kiinnostumiseen ja treffeille lähtemiseen. Tuntuu myös, että se ennustaa aika hyvin sitä, millaista keskustelu on livenä.

Deittiblogi: seksistiset vihjailut

Tinderissä on paljon ihmisiä, joita kiinnostaa lähinnä makkaranpiilotus, näin kommentoi kaveri Facebookissa. Minä tästä viisastuneena aloitin keskustelun uuden tyypin kanssa (jonka oli "pakko" olla "fiksu" koska harrasti valokuvausta ja jazzia ja purjehdusta. Joo tiedän, ei ollut aukoton päättely.) ja päädyin keskustelemaan peniksen koosta. Tyypin oli tosi vaikea ymmärtää kun selitin, ettei koolla ole väliä: "Et tykkää isokokoisista vai?" "Voikohan se nyt pitää ihan paikkansa?" "Et oo mitään eroo huomannu?" 

Ja nyt tiedoksi, että minulle on ihan fine jos joku etsii seksikumppania. Ongema on siinä, että profiileissa ei ole tapana kertoa, mitä etsii. En minäkään ennen kertonut. Jotkut etsivät seksikumppania, toiset elämänkumppania. Siinä on ero. Jotkut haluavat tietää, millaisista elimistä pidän, toiset millaisista leffoista pidän. Siinäkin on ero. Ja mulla on teoria: näiden välillä on korrellaatio.

Mies alkaa viritellä usein jo ekan keskustelun aikana naista sopivalle taajuudelle ja katsoo, miten vahvan signaalin löytää. Toiset aloittavat keskustelun kysymällä, miten ilta sujuu ja lopettavat toivottamalla hyvää yötä. Toiset aloittavat kysymällä, miksi minulla ei ole sambakuvassa bikinejä ja lopettavat kertomalla, että riisuvat nyt itsensä alasti ja menevät suihkuun. No hei, minun yleistietoni riittää siihen, että ennen suihkua riisutaan. Hän haluaa, että minä ajattelenhäntä alasti. Minua ällöttää ajatella vierasta ihmistä alasti. Häntä ilmeisesti ei, hän ajattelee minua bikineissä. Ja minä ajattelen, että se on "vaan jotain miesten läppää". No ei ole. Ei ole olemassakaan "vaan jotain läppää". On vain erilaisia ajatuksia, jotka on puettu huumorin muotoon että ei jäätäisi kiinni. Tai ajatuksia, jotka minä tulkitsen huumoriksi, koska haluan olla hyväuskoinen.

Ja koska nyt haluan rajata sitä porukkaa joka minut matchaa, olen ottanut Tinderistä pois kaikki kuvat, jotka voi tulkita flirttaileviksi (kuten fb-profiilikuvani). Olen myös kirjoittanut profiiliini, mitä etsin. Päätin myös, että aika varhaisessa vaiheessa on syytä kysyä asiaa ihan suoraan.

Deittiblogi: torjunnan sietäminen

Deittimaailma on pakkeja täynnä. Helppoa se on, jos molemmat ovat samaa mieltä siitä, ettei matchaa. Mutta usein vain toinen on, ehkä useammin nainen, koska deittimaailmassa on naisten markkinat. Olen minäkin saanut pakkeja. Olen antanut pakkeja. Nykyisin pidän torjunnan sietämistä osoituksena hyvästä itsetunnosta. Ei minullakaan ole aina hyvä itsetunto deittimaailmassa, mutta kun tarjontaa on paljon, pitää karsintaa jollakin tavalla tehdä, ja tämä on yksi keino. 

Suurin osa onneksi sietää torjunnan hyvin. Jos vähän harmittaakin, he ilmaisevat sen korkeintaan jättämällä vastaamatta. He kiittävät tiedosta ja toivottavat hyvää jatkoa. Tai kertovat että "mä vähän ihastuin suhun, mutta mä ihastunkin aina niin helposti". He jäävät kaihertamaan. Jää miettimään, että olisko sittenkin pitäny. Yksi tällainen tapaus on kolmen vuoden takaa ja mietin häntä edelleen. Ja sitten on heitä, jotka ehkä ovat joutuneet pettymään monesti, joita ehkä on kohdeltu huonosti ja jotka ovat siksi alkaneet epätoivoisina uskoa, etteivät tule koskaan löytämään ketään. He vetävät herneen nenään siitä, että en vastaa, että perun treffit tai että en halua jatkaa tutustumista. Ennuste toteuttaa itseään: heitä ei jää ikävävöimään. He diagnosoivat minut kaksien treffien jälkeen ihmiseksi, joka ei luota muihin ihmisiin yleisesti (silti he olisivat olleet halukkaita jatkamaan) tai informoivat minua, että toimin "törkeästi", he "ansaitsevat kuule vähän parempaa kohtelua" ja "kun mietin niin ymmärrän" (en ole muuten ymmärtänyt). Tähän ryhmään kuuluvat hekin, jotka treffien jälkeen osaavat hoitaa torjunnan melkein itsenäisesti: no oliko kauheat treffit tai sano nyt vaan suoraan jos et enää halua nähdä". Näille pitää sitten korostaa, että sähän olet tosi hyvä tyyppi mutta...

Perjantaina olen menossa treffeille uuden tyypin kanssa. Ja arvaatteko miksi? Koska mä kerran jo torjuin hänet (koska oli liian monta keskustelua käynnissä), mutta hän vastasi että en voi samaistua, mutta ymmärrän. Toivottavasti vielä palataan, mutta jos ei niin hyvää jatkoa. Mä en poistanut sitä, mä palasin kuukauden kuluttua ja hän oli ilahtunut. Melkein tekis mieli laittaa sydän tähän perään, mut olen oppinut, että tässä vaiheessa ei kannata.