Olen aina yllättynyt, kun kuulen ystävän tai tuttavan erosta. Hehän olivat niin rakastuneita, sopivat yhteen niin hyvin ja oli yhteisiä harrastuksiakin. Se ei takaa mitään. Vaikka kuinka yritän ajatella nykyaikaisesti, minun aivoni olettavat edelleen, että yhdessä ollaan onnellisina elämän loppuun asti. Jokainen ero ja jokainen parisuhdekriisi on herätys: elämä ei ollutkaan sellaista. Eikä se harha mikään ihme olekaan: siihen tarinaanhan meitä sosiaalistetaan lapsesta asti. Elämässä on erinäisiä ongelmia, on pahoja äitipuolia ja ilkeitä sisarpuolia ja hirviöitä, kunnes saapuu prinssi ja onni vihdoin alkaa. Onneksi on realistisempiakin satuja: sammakko muuttuu prinsessaksi tai hirviö prinssiksi.
Rakkautta ei löydetä, se rakennetaan, luki Hidasta elämää -sivuston Facebook-päivityksessä. Minä en ole asiantuntija rakennusasioissa, mutta minulle tuli mieleen Kolme porsasta -satu. Risuista ja oljista rakennetut talot puhalsi susi kumoon, mutta tiilestä rakennettu talo säilyi ja lopulta susikin kuoli. Kyllä tässä on pointtinsa. Mutta ihmiset ovat lukeneet tätä satua jo niin kauan, että ymmärtävät, ettei kestävää taloa rakenneta risuista tai oljista. Se ei aina riitä. Toivottavasti pikkupossu tiesi, että jotta talo voisi säilyä hyväkuntoisena, sitä täytyy silloin tällöin hoitaa. Pitää tehdä kuntotarkistuksia ja uusia tarvittaessa kattoa, ikkunoita, maalipintoja ja viemäriputkia. Joskus käy huonosti, eikä sekään riitä. Pikkupossu rakensi talon parhaan taitonsa mukaan, mutta talonrakennus on vaativaa puuhaa. Aina jostain voi päästä kosteutta rakenteisiin ja talossa voi alkaa kasvaa homesieni, joka hitaasti ja huomaamatta saastuttaa talon ilmaa niin, että pikkupossu alkaa lopulta oirehtia. Silloin hän joutuu miettimään, voiko taloa korjata. Toivotaan, että pikkupossu onnistui rakentamaan talonsa hyvin ja tarkasteli silloin tällöin sen kuntoa, hänellä oli hyvää onnea ja paljon vahvaa tahtoa. Ja ennen kaikkea, että hän tunsi sen kodikseen.
Miten voin luvata rakastaa toista ihmistä kunnes kuolema meidät erottaa, ihmettelin eräälle avioliitossa olevalle ystävälle. Vihkikaavassa kysytään, TAHDOTKO rakastaa, hän vastasi. Totta, se on eri asia. Voi tahtoa, vaikka ei enää rakastaisi ja voi rakastaa vaikka ei tahtoisi ja kaikkea siltä väliltä. Usein tahto riittää. Joskus se ei riitä. Naistenlehden haastattelussa iäkäs nainen kertoi pähkäilleensä samaa kysymystä ennen avioitumistaan. Mies oli kysynyt, että auttaako, jos kysyn joka vuosi uudestaan. Se auttoi. Ja mies oli kysynyt joka hääpäivä: tahdotko vielä tänäkin vuonna? Ja nainen oli aina tahtonut, ainakin haastattelun ajankohtaan saakka. Tämä tarina kolahtaa nykyisin enemmän kuin prinsessasadut. He ehkä oikeasti elivät onnellisena elämänsä loppuun asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti