F1-lääkärinäkin tunnettu Aki Hintsa oli sitä mieltä, että kannattaa elää yksinkertaisesti ja nöyrästi. Minä vähän jatkokehittelin tätä ajatusta ja muotoilin seuraavat ohjeet:
Elämässä tarkeää on yksinkertaisuus, keskinkertaisuus ja ainutkertaisuus.
Yksinkertaisuus
1. Älä tee siitä ongelmaa. Jos vastapestyssä ikkunassa on linnunkakka, älä katso siihen.
2. Jos se ei ole kiellettyä, se on sallittua. Lopeta sitten jos joku valittaa.
3. Aina voi vetää kotiinpäin. Olet onnistunut loistavasti, jos kukaan ei sitä erikseen kiellä.
4. Älä analysoi. Elämässä käy ihan riittävän hyvin, teki niin tai näin.
5. Älä hoida muiden asioita. Ihmiset oppivat ongelmistaan. Anna heille siihen mahdollisuus.
Keskinkertaisuus
1. Älä yritä mitään. Asiat menevät paremmin omalla painollaan.
2. Pärjää vähällä. Mikä tahansa menettää merkitystään sitä enemmän, mitä tavallisempaa siitä teet.
3. Mitä yksityisempi asia, sitä yleisempi. Muilla ihmisillä on ihan samoja ongelmia kuin sinulla.
4. Elämä ei mene niin kuin suunnittelit. Suunnittele sen pohjalta miten se menee.
5. Tee vain se mikä on pakko. Ei kukaan oikeasti odotakaan enempää.
Ainutkertaisuus
Tähän voi hetkittäin päästä sitten, kun edellä mainittuja ohjeita on soveltanut tarpeeksi.
1. Asiat sujuvat ihan itsestään
2. Minä olen loistotyyppi
3. Muut ihmiset ovat melkein aina loistotyyppejä
4. Rahani riittävät melkein kaikkeen
5. Aikani riittää melkein kaikkeen
6. Elämä on aika ihanaa
perjantai 25. toukokuuta 2018
sunnuntai 20. toukokuuta 2018
Tarina siitä kun kuolin tukehtumalla käsikirjoitukseen
Vähän aikaa sitten heräsin jatkuvasti painajaiseen, jossa olin tukehtumassa. En ole mielestäni koskaan mitenkään erityisesti pelännyt kuolemaa, mutta kun unessa olin ihan siinä elämän ja kuoleman rajalla, niin kyllä se aika kamalaa kuitenkin oli. En ollut mitenkään valmis luopumaan elämästä.
Uskon siihen, että unilla on merkitys. Pyörittelin unta suuntaan ja toiseen, mutta se ei auttanut. Sitten keksin, että NLP voisi auttaa. Tapasin NLP-kaveria Saraa ja kerroin unesta. Olin viime aikoina miettinyt sitä, että mitä jos elämä ei menekään sillä tavalla kuin olin sen suunnitellut. Mietin, että uni voisi liittyä luopumiseen. Sara on aika super tässä hommassa ja ehdotti, että ehkä jonkin minussa pitää kuolla, että uutta voi syntyä tilalle. Siis toisin sanoen, että seuraavalla kerralla voisin vaan antaa mennä ja kuolla. Minä ihan innostuin kun mietin, että seuraavana yönä minulla on mahdollisuus syntyä uudelleen.
Mihin sitten olin tukehtumassa? Minulla on teoria. Olin tukehtumassa käsikirjoitukseen, jonka mukaan yritin elää, mutta joka ei toteutunut elämässäni. Olin luonut käsikirjoituksen, jonka mukaan minulla tulee olemaan perhe, siis mies ja lapsi(a). Ehkä olin saanut inspiraatiota yhteiskunnallisista odotuksista. Olin ollut asiasta aina varma. Tajusin, että kukaan ei ole koskaan antanut minulle siitä mitään takeita. Niin voi tapahtua, mutta mitä jos niin ei tapahdukaan?
Se ei ole tässä pahinta. Minä uskon, että kaikki, mitä minulle tapahtuu, on merkityksellistä. Kyllä minä olen nähnyt, että elämä voi olla muutenkin täyteläistä, innostavaa ja kiinnostavaa (ja toki joskus myös ahdistavaa ja masentavaa, kuten kai perheellisilläkin). Vaikeaa on se, ettei todella tiedä.
Mitä jos sitä onkin ihan eri ihminen kuin on luullut? On nähnyt itsensä perheellisenä, vaimona ja äitinä, johon nykyinen elämänvaihe on pelkkää valmistautumista. Ja oikeasti onkin ihan pelkästään vaikka urbaani, aktiivinen, kolmekymppinen, vapaudenkaipuinen sinkkunainen, joka oppii koko ajan uusia asioita itsestään ja elmästä? Se kuulostaa vieraalta. Se on lähempänä totuutta tällä hetkellä. Muuta ei ole kuin tämä hetki. Mennyt on mennyttä ja tulevasta ei tiedä. Sellaista identiteettiä, joka ei toteudu nyt, ei ole olemassa. (Ja oikeasti, onhan toi jälkimmäinen kuvaus aika ihana. Jos tuntisin tuollaisen ihmisen niin mä niin fanittaisin sitä).
Tommy Hellstenillä oli hiljattain sellainen päivitys, että ihmisen täytyy suostua luotavaksi. Se on totta. Se on vaikeaa. Kukaan ei ole kertonut minulle mitä minusta luodaan. Se on pelottavaa. Mitä jos minusta tulee joku epäonnistunut kummallinen möykky, joka hylätään jonnekin mustaan aukkoon? Tai mitä jos olen jo nyt sellainen? Eivät kai kaikki taideteokset aina onnistu. Ehkä tätä tarkoitetaan kun sanotaan, että pitää luottaa elämään. Pitää luottaa siihen, että elämä on ihmeellistä, koska kaikki taideteokset onnistuvat aina. Olisiko helpompaa luoda itse itsensä? Ei missään tapauksessa! Minä harvoin onnistun asioissa ensimmäisellä kerralla. Olisin varmana unohtanut vähintään jonkin sisäelimen.
Ja mitä tapahtui painajaiselle, jos jotakuta lukijaa vielä kiinnostaa. Heräsin uneen taas seuraavana yönä, mutta en pelännyt. Se oli viimeinen kerta kun näin unen. Että taisi olla se "kuoleminen" ihan hyvä valinta. Tämä on minusta huikea esimerkki siitä, että unilla on merkitys. Ja siitä, että tarvitsen muita ihmisiä siihen, että voin ymmärtää itseäni.
ps. Kirjoitin tämän tarinan Helluntaina. "Jos ei heilaa Helluntaina niin ei koko kesänä", sanoo suomalainen sananlasku, ne ovat aina niin innostavia. Mitäs tähän nyt sanoisi? Vaikka että huh, onnistuin sinnittelemään jo 31. kerran ja nyt voin taas huokaista helpotuksesta ja viettää vapaata kesää! Mulle niin olis kateellisia kaikki ne jo kuolleet naiset, joille tämä ei koskaan olisi ollut mahdollista. Olen vuosien saatossa kehittynyt tässä niin taitavaksi, että jos sote-uudistuksen jälkeen mulla ei ole töitä (vaikka tietysti on vaikka kuinka), alan järjestämään koulutuksia aiheesta Miten välttelet valitsemiasi ihmisiä. Tervetuloa!
Uskon siihen, että unilla on merkitys. Pyörittelin unta suuntaan ja toiseen, mutta se ei auttanut. Sitten keksin, että NLP voisi auttaa. Tapasin NLP-kaveria Saraa ja kerroin unesta. Olin viime aikoina miettinyt sitä, että mitä jos elämä ei menekään sillä tavalla kuin olin sen suunnitellut. Mietin, että uni voisi liittyä luopumiseen. Sara on aika super tässä hommassa ja ehdotti, että ehkä jonkin minussa pitää kuolla, että uutta voi syntyä tilalle. Siis toisin sanoen, että seuraavalla kerralla voisin vaan antaa mennä ja kuolla. Minä ihan innostuin kun mietin, että seuraavana yönä minulla on mahdollisuus syntyä uudelleen.
Mihin sitten olin tukehtumassa? Minulla on teoria. Olin tukehtumassa käsikirjoitukseen, jonka mukaan yritin elää, mutta joka ei toteutunut elämässäni. Olin luonut käsikirjoituksen, jonka mukaan minulla tulee olemaan perhe, siis mies ja lapsi(a). Ehkä olin saanut inspiraatiota yhteiskunnallisista odotuksista. Olin ollut asiasta aina varma. Tajusin, että kukaan ei ole koskaan antanut minulle siitä mitään takeita. Niin voi tapahtua, mutta mitä jos niin ei tapahdukaan?
Se ei ole tässä pahinta. Minä uskon, että kaikki, mitä minulle tapahtuu, on merkityksellistä. Kyllä minä olen nähnyt, että elämä voi olla muutenkin täyteläistä, innostavaa ja kiinnostavaa (ja toki joskus myös ahdistavaa ja masentavaa, kuten kai perheellisilläkin). Vaikeaa on se, ettei todella tiedä.
Mitä jos sitä onkin ihan eri ihminen kuin on luullut? On nähnyt itsensä perheellisenä, vaimona ja äitinä, johon nykyinen elämänvaihe on pelkkää valmistautumista. Ja oikeasti onkin ihan pelkästään vaikka urbaani, aktiivinen, kolmekymppinen, vapaudenkaipuinen sinkkunainen, joka oppii koko ajan uusia asioita itsestään ja elmästä? Se kuulostaa vieraalta. Se on lähempänä totuutta tällä hetkellä. Muuta ei ole kuin tämä hetki. Mennyt on mennyttä ja tulevasta ei tiedä. Sellaista identiteettiä, joka ei toteudu nyt, ei ole olemassa. (Ja oikeasti, onhan toi jälkimmäinen kuvaus aika ihana. Jos tuntisin tuollaisen ihmisen niin mä niin fanittaisin sitä).
Tommy Hellstenillä oli hiljattain sellainen päivitys, että ihmisen täytyy suostua luotavaksi. Se on totta. Se on vaikeaa. Kukaan ei ole kertonut minulle mitä minusta luodaan. Se on pelottavaa. Mitä jos minusta tulee joku epäonnistunut kummallinen möykky, joka hylätään jonnekin mustaan aukkoon? Tai mitä jos olen jo nyt sellainen? Eivät kai kaikki taideteokset aina onnistu. Ehkä tätä tarkoitetaan kun sanotaan, että pitää luottaa elämään. Pitää luottaa siihen, että elämä on ihmeellistä, koska kaikki taideteokset onnistuvat aina. Olisiko helpompaa luoda itse itsensä? Ei missään tapauksessa! Minä harvoin onnistun asioissa ensimmäisellä kerralla. Olisin varmana unohtanut vähintään jonkin sisäelimen.
Ja mitä tapahtui painajaiselle, jos jotakuta lukijaa vielä kiinnostaa. Heräsin uneen taas seuraavana yönä, mutta en pelännyt. Se oli viimeinen kerta kun näin unen. Että taisi olla se "kuoleminen" ihan hyvä valinta. Tämä on minusta huikea esimerkki siitä, että unilla on merkitys. Ja siitä, että tarvitsen muita ihmisiä siihen, että voin ymmärtää itseäni.
ps. Kirjoitin tämän tarinan Helluntaina. "Jos ei heilaa Helluntaina niin ei koko kesänä", sanoo suomalainen sananlasku, ne ovat aina niin innostavia. Mitäs tähän nyt sanoisi? Vaikka että huh, onnistuin sinnittelemään jo 31. kerran ja nyt voin taas huokaista helpotuksesta ja viettää vapaata kesää! Mulle niin olis kateellisia kaikki ne jo kuolleet naiset, joille tämä ei koskaan olisi ollut mahdollista. Olen vuosien saatossa kehittynyt tässä niin taitavaksi, että jos sote-uudistuksen jälkeen mulla ei ole töitä (vaikka tietysti on vaikka kuinka), alan järjestämään koulutuksia aiheesta Miten välttelet valitsemiasi ihmisiä. Tervetuloa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)