Syksy. Ehkä paras aika vuodesta. Luulin, että lempparikuukaiteni on syyskuu. Nyt olen tarkkaillut asiaa ja huomannut, että koko lokakuukin on ollut kivaa aikaa. On ruskaa ja kivoja aurinkoisia, sopivasti viileitä syysilmoja. Joku sanoi töissä odottavansa joululomaa. Aurinkoisina päivinä minä olen saanut itseni kiinni ajattelemasta kesää. Ei viime kesää, se ei tule auringosta mieleen. Vaan ensi kesää.

Kesää on helppo odottaa ja ajatella. Kesä tuntuu erityiseltä ajalta vuodessa. Varsinkin, jos oma työ sattuu olemaan itsensä lainaamista muille ja pitkällä kesälomalla saa elää vain itselleen. Viime vuonna aloitin odotuksen aikaisin keväällä, nyt näköjään jo hieman aiemmin. Edistystä sekin. On ollut aika, kun kesä oli tyhjä aukko muuten hyvin järjestäytyneessä elämässä. Aika, kun koulu loppuu, harrastukset loppuvat ja minä jään tyhjän päälle. Se kesä on kuitenkin sen verran lyhyt ja harvoin, että kesti vuosia opetella lomailemaan. Virallinen ja rajattu loma töistä auttoi kummasti. 

Viime keväänä jo hyvissä ajoin päässä alkoi pyöriä ajan kultaamia kesämuostoja: miten olin onnellinen joskus, kun katsoin, miten ilta-aurinko paistoi vaahteran lehvästön läpi, tai kun tanssin paljain jaloin Musen olympiastadionin keikan stadikan viereisellä kalliolla, istuin lämpimässä ilta-auringossa Lauttasaaressa ja katselin kamalan värisiä Tallinkin laivoja, jumppasin paljain jaloin puistojumpissa tai pyöräilin Pohjois-Helsingissä ja Etelä-Vantaalla. Kesästä minulla sitten olikin suuret odotukset, joita olin keräillyt koko kevään. Kun työnohjaaja elokuussa kysyi, oliko minulla hyvä loma, en oikein tiennyt, mitä vastata. Ei se ollut huono. Mutta se ei ollut sillä tavalla yllättävän ihana kuin pari edellistä.

Ei, kesä ei ole sellainen asia, josta voisi päättää tehdä hyvän, eikä varsinkaan toistamalla samoja asioita, joita tein edellisenä, hyvänä kesänä. En minäkään ollut onnellinen siksi, että katsoin vaahteroita, vaan siksi, että olin elokuussa aloittamassa uudessa työpaikassa ja tunsin itseni vapaaksi. Ehkä kesää ei kannata edes kummemmin odotella, koska kesä ei ole taikasana, joka muuttaa huonon ajan hyväksi. Kesä heijastaa sitä, mitä olen sisälleni viime kuukausina kerännyt. Hyvä kesä vaatii pohjakseen hyvän kevään. Ja entä jos kesä ei tunnukaan erityisen hyvältä? Hyvä kesä vaatii pohjakseen myös vertailukohtaa.

Ja jokainen tahtoo olla huoleton
niin kuin siipiveikko tuo harmaa on
ja lentää yli kattojen
ja liitää halki taivaiden
eikä edes tietää mikä on huominen

Siipiveikko kaiken ottaa lainaan vaan
eikä takaisin maksaa aiokaan
Hyvä noste korkealle vie
Yöllä kauniilta näyttää moottoritie
ja aamulla saa herätä missä lie
Ilmasilta vie

Kaija Koo: Siipiveikko, 1997

Kyllä, mutta kannattaa miettiä tarkkaan, millainen Siipiveikko haluaa olla. Niitä on moneen lähtöön.

Lähdöt voivat olla joko kotimaan sisäisiä tai ulkomaille suuntautuvia. Hiilidioksidipäästöjä ei juurikaan tule ja matkan voi tehdä linnuntietä pitkin ilman passia ja viisumia. Jos tykkäät matkustelusta tai muuten vaan lämpimistä maista, valitse siipiveikko, joka tekee etelänmatkan joka vuosi. Matkat ovat usein luonteeltaan seuramatkoja ja niille lähdetään parijonoa muistuttavassa muodostelmassa.

Suomessa voi toki olla koko talvenkin. Talvella terveellistä elävää ravintoa ei juurikaan ole, mutta sen sijaan pöytiin tarjoilu toimii paremmin kuin kesällä. Lähiöissä voi olla valittavana montakin ravintolaa. Pienemmillä paikkakunnilla saattaa muodostua leipäjonoa. Kerrostaloissa ei yleensä ole anniskeluoikeuksia järjestys- ja siisteyshäiriöiden välttämiseksi. Pahimmat hoipertelijat ovat yleensä talvella näkymättömissä (västäräkki). Pullamössösukupolvi ei osaa välttämättä hakeutua anniskelupaikoille. Urbaanissa ympäristössä pullamössö saatetaankin tuoda kotiovelle asti (sorsa).

Huomionhakuisille tarjolla on Big Brother, jossa kotiin kiinnitetään videokamera. Perhe-elämää voi siten tarkkailla kuka vaan Internetin välityksellä.Tuotantokauden jälkeen joku yleensä rengastaa perheen nuoret aikuiset (kalasääski). Salamavalojen välkkeeseen ja lehtien palstoille voi päästä myös hakeutumalla julkisille paikoille tai epätavallisella elämäntyylillä (cityhuuhkaja).

Kukaan ei ole puhdas kuin pulmunen (pulmunen?), mutta jotkut siipiveikot ovat hyvinkin häikäilemättömiä. Jotkut elävät varastelemalla tai syömällä kuormasta (lokki). Heidän puolustuksekseen on kyllä sanottava, että jotkut ruokkivat tällaista käytöstä. Toiset sysäävät puutteellisen perhesuunnittelun tuloksensa kerrasta toiseen muiden niskoille (käki). Jotkut hoitavat sentään jälkikasvunsa itse, mutta tekevät sen toisilta vallatussa talossa (kirjosieppo). 
Jotkut siipiveikot arvostavat pitkää liittoa (joutsen, kuikka), mutta tavallisempaa on harrastaa irtosuhteita (melkein kaikki muut?). Myöskään haaremit eivät ole poikkeuksellisia. Huomioitavaa on, että siipiveikkojen maailmassa maskuliinisemman osapuolen oletetaan koreilevan ulkomuodollaan, kun taas feminiininen puolisko tyytyy sisäiseen kauneuteen, joka tosin saattaa olla lastenhoidossa kätevämpi.

Siipiveikkojen maailmassa asuinalueet ovat eriarvoistuneet selkeästi. Kuikka voi asettua järvenrantatontille, mutta rastaan on tyydyttävä piilopirttiin. Valmiit talot on yleensä varattu tiaisten sukuun kuuluville.

Hallinnan tarpeesta ja mahdottomuudesta

Sitä luulee hallitsevansa asioita. Tekee laskelmia ja miettii, mitä tapahtuisi, jos saisin asunnon jota mietin ja mitä jos en. Kulkee kotona illan ja seuraavan aamun tuijottaen kylpyhuoneen laattojen saumauksia ja seinien läiskiä ja miettii, mihin remonttiin rahat riittää ja mitä sitten kun ei riitä kaikkeen, onko kauneus katsojan silmässä ja asenteessa vai onko tää nyt vaan tavalla tai toisella ihan hullua.

Ja sitten on lähdössä työnohjaukseen keskustaan. Bussi, juna, oma auto poissa pelistä. Kaatosade. Kertakäyttösadetakki. Rappukäytävän ulko-ovella tungen vahingossa päätä kertissadetakin hihasta ja katson että eikö tuolla olekaan mun pyörää. Höpöhöpö, minähän olen vaan niin negatiivinen, että ensimmäinen ajatus on, että pyöräni on varastettu. Paitsi että tällä kertaa se on oikea. Ei, pyörä ei ole pyöräkellarissa, ei kummassakaan joihin rapusta pääsee. Ei kertakaikkiaan ole. Eikä pihassa. Epätodellista. Yliluonnollista. Varastettu.

Ei, asioita ei voi hallita. Elämässä vaan tapahtuu niin ihmejuttuja. Mieti nyt: suurlakko, kaatosade, ukkonen, kertakäyttösadetakki, työnohjaus keskustassa, varastettu pyörä. Samaan aikaan. Jos se olisi tapahtunut Salkkareissa, olisin nauranut vedet silmissä. Nyt ei naurata yhtään.

Turha suunnitella. Kun on saanut suunnitelman valmiiksi, putkahtaa asia, joka pistää sen uusiksi. Ja lopulta huomaa olevansa tilanteessa, jota ei koskaan olisi voinut odottaa. Niin kuin että menen autokauppaan katsomaan Hyundaita ja palaan sieltä ostettuani Mitsubishin. Yleensä sitä osaa ottaa hyvän irti siitä uudesta tilanteesta. Mitsubishi oli oikein hyvä ostos, vaikka sillä olikin ajettu jo enemmän kuin olin suunnitellut. Ehkä jonain aamuna herään sittenkin yksiöstä Kontulassa vaikka sen piti olla kaksio Keski-Helsingissä. Ja se oliskin oikein hyvä ostos, vaikkei se nyt siltä kuulosta. Ehkä saan uuden pyörän. Paremman. Alan pyöräillä enemmän. Käytän aina vaijerilukkoa.

Sitä saa mitä tilaa? Osa IV

Olen saanut markkinoitua E2-kirjan ystävälle ja kokeilemme yhdessä keltaisten perhosten bongailua. Uunisaaresta niitä ei meinaa löytyä. Siellä on kyllä keltaisia kukkia ja mehiläisiä, jotka sinänsä ovat jo oikea suunta, mutta keltaisia perhosia ei näy. No, löydämme kyllä mekostani hieman perhosen näköisen kuvion. Mutta se ei riitä meille! Kävelemme kaivopuiston rantaa ja etsimme ihmisten vaatteista perhosia. Pian vastaan tulee nainen, jolla on oikeassa reidessä tatuoituna suuri keltainen perhonen. It's done. Aikaa meni 15min.

Violetit höyhenet eivät ole aivan yhtä peace of cake. Ei yhtään höyhenkuvioisia vaatteita tai laukkuja puhumattakaan tatuoinneista. Rautatientorille tultaessa mietin jo, pitääkö luovuttaa. Ja siellä se on, Mikonkadulla näyteikkunassa on kuva linnusta, jolla on violetit siivet.

Hauskaa on se, että kun tähän harjaantuu, alitajunta alkaa toimia puolestani. Bussilla matkalla kotiin huomaan jatkuvasti etsiväni matkan varrelta violetteja höyheniä. Alitajunta myös hälyttää, kun kohde tulee kohdalle. Minä voin puhua samaan aikaan jostakin aivan muusta, mutta huomaan kuitenkin keltaisen perhosen tai violetit sulat.

Sitä saa mitä tilaa? Osa III

Olen edellisissä blogiteksteissä kertonut siitä, miten etenen E2-kirjan lukemisessa. Kirjan lukeminen jäi, koska testit eivät toimineet tarpeeksi vakuuttavasti ja osa niistä oli mielestäni liian hankala tehdä. Olen kuitenkin edelleen pannut merkille tilanteita, joissa huomaan jonkin asian siksi, että se on aktiivisena mielessäni. Ja sitten ihan vain hauskoja sattumia tai "sattumia", miten nyt haluaa asian nähdä. Tassä parhaimmat, olkaa hyvä!

Viime keväänä olin juuri kirjoittanut edellisen blogitekstini ja menin keittiöön iltapalalle. Siellä huomasin, että kämppis on jättänyt keittiön pöydälle auki lehden, jossa on otsikko "Valitse elämän ajatukset". Juuri samaa asiaa, josta olin juuri kirjoittanut. Hauska sattuma. Vielä hauskemmaksi asian tekee se, että lehti oli ollut siinä, kun söin muutama tunti sitten ja kun keräilin astioita pöydältä. Muistan sen, koska ihmettelin, miksi se on jätetty keskelle pöytää. Mieleni rekisteröi artikkelin vasta, kun aihe oli aktiivisena mielessäni.

Keväällä sattui toinen samantapainen asia. Ystävä laittoi minulle kuvan artikkelista, joka kertoo hylätystä hotellista Vuosaaressa (harrastamme yhdessä hylättyjen rakennusten bongailua). Hetken päästä kuljin huoneeseeni ja ohimennen huomasin eteisen pöydällä olevan Yhteishyvä-lehden kannessa otsikon hylätyistä taloista. Ja kyllä, myös tämä lehti oli ollut pöydällä jo jonkin aikaa.

Lapsena minulla oli usein vappupalloja. Lapsuun meni ja pallot jäivät. Viime vappuna aloin taas kaivata palloa pitkästä aikaa. Aattona olin keskustassa Mantan lakituksen aikaan ja vappupäivänä kävelin junalta Musiikkitalolle ja takaisin. Molempina päivinä onnistuin välttämään kaikki pallomyyjät, vaikka kuinka yritin pitää asiaa mielessäni. Vappua seuraavana päivänä menin sambakarnevaalitalkoisiin vaunupajalle, joka sijaitsee Helsingin Petanque-klubin tiloissa. Siellä on kaksi suurta huonetta, joista toinen on sambakoulun käytössä ja toinen - täynnä myymättä jääneitä ilmapalloja. Me saimme niitä ilmaiseksi. Minä tyydyin yhteen, se oli vaaleanpunainen sudenkorento, joka sai nimekseen Vuokko kyseisen päivän nimipäivien mukaan. Vuokko oli pitkäikäinen, se lenteli kotonani kuukauden. Tai ehkä vappupallot ovat aina olleet sen ikäisiä. En muista.

Sitä saa mitä tilaa? Osa II

Pam Goutin kirjan E2 lukeminen ja testien tekeminen jatkuu (kerroin taustat osassa I). Tehtävään 3 tarvitaan rekvisiittaa, jota minulla ei vielä ole. Hyppään seuraavaan.

Periaate numero 4 kuuluu seuraavasti: se mihin kiinnität huomiosi, kasvaa. Jokainen ajatuksemme luo todellisuuttamme. Ja luomisvoimaa riittää, sillä ajattelemme päivän aikana 60 000 ajatusta. Ongelma on se, että suuri osa niistä on haitallisia ja suorastaan epätosia. Ajatuksemme ovat automaattisia, tiedostamattomia ja negatiivisia. Ja tämän seurauksena elämämme on automaattista, tiedostamatonta ja negatiivista. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla. Voimme oppia tiedostamaan ajatuksiamme ja vaikuttamaan niihin. Silloin vaikutamme elämäämme. Ajatuksilla voi epäilemättä muuttaa omaa suhtautumistaan aioihin, mutta Grout menee vielä pidemmälle: ajatusten avulla voi luoda aineellisia asioita.

Kokeillaan. Minulta on juuri peruuntunut kyläreissu ystävän sairastumisen vuoksi. Nyt haluan, että hän laittaa minulle viestin ja ehdottaa uutta aikaa. Aikaa on 48 tuntia. Vakuuttelen itselleni, että viesti tulee, mietin mitä vastaan ja kaksi päivää kuluu. Ei viestiä.

Mutta teoria 2 (josta kerroin osassa I) sen sijaan toimii edelleen hyvin. Lenkillä huomaan, että pipo on pudonnut taskustani. Palaan takaisin 10 min verran kohtaan, jossa laitoin pipon taskuun, mutta pipoa ei näy. Sitten muistan vihreät autot ja sen, että ympärillämme on paljon enemmän kuin mitä tietoisesti huomaamme. Pakko olla yksi pipo. Lähden takaisin päin. Ja kappas, pipo löytyy puolesta välistä matkaa ja vieläpä nostettuna nätisti aidalle. Ei olisi edes tarvinnut kävellä niin pitkälle.

Lauantaina suuntaan autolla Töölöön karnevaalitalkoisiin. Huomaan, että pysäköinti on maksullista ja vieläpä todella kallista. Maksan kahdeksan euroa neljästä tunnista ja sovin liiderin kanssa
korvauksista. Kun menen lisäämään kolikoita, huomaan, että parkkimittarissa lukee, että pysäköinti on viikonloppuisin maksutonta. Sama lukee liikennemerkeissä. Missasin aamulla molemmat, koska mieleni hoki, että oli virhe tulla autolla.

Saako oikeasti sitä mitä tilaa? Osa I.

Pam Groutin bestselleriä E2 saa odotella kirjastosta kauan. Kun olin ollut jonossa muutaman kuukauden, päätin, että taidan sittenkin ostaa sen viidellätoista eurolla City Centerin kirjakaupasta. Kirja pyrkii osoittamaan, kuinka odotuksemme vaikuttavat siihen, mitä havaitsemme. Tämä periaate on tuttu jo lukion kognitiivisesta psykologiasta. Odotuksemme, ajatuksemme ja uskomuksemme vaikuttavat siihen, mihin suuntaamme huomiomme. Se, mihin suuntaamme huomiomme, vaikuttaa siihen, mitä havaintoja teemme. Ja sitten ne havainnot yllättäen tukevat uskomuksiamme ja kehä on valmis. Vaikka havaitsemme myös asioita, jotka eivät sovi uskomuksiimme, jätämme ne sujuvasti huomiotta. Joissain piireissä tätä kutsutaan vetovoiman laiksi ja mukana kulkee energiakentän käsite.

Groutin kirjassa on yhdeksän testiä, jotka pyrkivät todistamaan tämän lain. Laki on empiirisesti tutkittavissa ja toistuvasti todistettavissa, kuten fysiikankin lait ovat. Ja uskokaa tai älkää, Grout perustelee tätäkin lakia kvanttifysiikalla. Perusteet eivät toki mene yksityiskohtiin. Kuka tahansa voi tehdä jokaisen näistä kokeista. Yksi koe vie aikaa korkaintaan 48 tuntia. Ei paha. Aloitetaan.

Teati numero 1: Saatavillani on koko ajan rajaton määrä mahdollisuuksia, joita voin kutsua luokseni. Haluan tästä selvän merkin 48 tunnin sisällä. Haluan, että sinä aikana tapahtuu jotakin positiivista ja yllättävää, jota ei voida pitää pelkkänä sattumana, vaan se tapahtuu siksi, että odotan sitä.

Testi alkoi sunnuntai-iltana. Vaikka olen harrastanut mindfulnessia ja tiedän tietoisen läsnäolon hyödyistä, tämä on ennen näkemättömän hyvä motiivi olla läsnä. Siitä huolimatta, maanantaina ei tapahdu mitään merkittävää. Tiistaina iltapäivällä löydän autostani poliisiauton, joka on ollut hukassa pari viikkoa (ammattini, huom, on puheterapeutti, siksi kuljettelen mm. pikkuautoja autossani). Tämä tulos saa kai kelvata, jos muuta ei ilmaannu. Eikä ilmaanukaan, olen vähän pettynyt.

Jatkan kutenkin testi nro 2:een. Sen mukaan uskomukseni ja odotukseni vaikuttavat siihen, mitä löydän. Jos päätän etsiä vihreitä autoja ja violetteja höyheniä, löydän niitä.

Olipa kiva, kun kirjassaa oli ehdotettu asioita, joita voi etsiä. Epäonnistuminen ei sitten ole minun vastuullani (tai oikeastaan kirja ehdotti keltaisia autoja, mutta muutin värin vihreäksi). Perjantaina ajelen Laajasalosta Oulunkylään noin puoli tuntia ja muistan tehtävän. Ja kappas, vihreitä autoja alkaa näkyä jatkuvasti. Tien varteen on pysäköity vaaleanvihreä kuplavolkkari tai sen tyylinen ja näen myös sen ihanan vaaleanvihreän Hyundain, jollaisen meinasin joskus ostaa. Ja ei niitäkään joka päivä kyllä näe. Keltaisia rekkoja ja pakettiautoja on liikenteessä myös yllättävän paljon. Tulen kotikadulle ja pysäköin autoni vihreän auton taakse. Tulen kotiin ja keittiön ikkunasta näkyy vihreä auto. Eiköhän tämä osa ollut tässä. Onnistui.

Istun keittiön pöydän ääressä ja mietin, että voisin varmaan aloittaa tehtävän toisen osan, violetit höyhenet (onneksi juuri oli pääsiäinen). Ja siinä edessänihän sitten on pääsiäistipuni, joita on montaa väriä, mm. violetteja, ja tipuillahan oikeasti on kai jonkinlaiset höyhenet, vaikka pääsiäistipuilla toki ei ole. Lähden työnohjaukseen keskustaan ja etsiskeleb violetteja höyheniä. Mainittakoon, että tällä matkalla näen enää ainoastaan yhden vihreän auton, kai sitten siksi, koska en etsi niitä. Ohitan sisustuskaupan, jonka ikkunassa on kangas, jossa on violetteja höyheniä.

Tämä oli tässä. Tehtäviin meni aikaa ehkä kolme tuntia ja loput 45 tuntia voin pitää vapaata.