lauantai 26. syyskuuta 2020

Kymmenen euroa

Olin menossa kauppaan. Kaupan pihassa nainen huutaa: "Hei rouva". "Niin?" Hän lähtee tulemaan kohti. Hän tulee eteen ja katsoo silmiin. "Tarvitsisin viisi euroa".  Hän on... sellainen kuin rahaa pyytävät ihmiset yleensä ovat. Sen näköinen että elämä ei ole mennyt hyvin vuosikausiin. "Katson onko mulla", minä sanon ja kaivan lompakon esiin. Ei minulla koskaan ole, ja yleensä se on hyvä syy liueta tällaisissa tilanteissa. Minä en koskaan anna rahaa kellekään. Koska se menee vain joko viinaan tai romanikerjäläisten pomoille, on valtion tehtävä huolehtia ihmisistä eikä minun, eikä kerjääminen missään tapauksessa ole kuitenkaan mikään kestävä ratkaisu. Sitä paitsi minä lahjoitan rahaa kuukausittain jo kahteen järjestöön ja Kirkon ulkomaanavullekin aina kun saan heiltä tekstarin. Ja siitä huolimatta koko ajan ruinataan lisää! 

Nyt lompakossa on 10 euron seteli. Ei mitään muistikuvaa mistä se on sinne tullut. "Ei mulla ole viittä euroa",  sanon. Ja sehän on oikeastaan ihan totta. "Voisitko nostaa kaupasta?", hän kysyy. Yleensä tässä vaiheessa vain häivyn paikalta. Nyt en pysty. Mitä tähän pitää vastata?  "En mielelläni kyllä nosta", sanon ja odotan kai että hän jotenkin ymmärtäisi minun näkökulmani. "Voisitko kuitenkin. Olen ihan jäässä. Olen koko päivän kysellyt ihmisiltä". Päivä on siinä vaiheessa iltapäivässä. Joku ratkaisu tähän nyt pitää keksiä. "Onko sulla kotia?", kysyn. Toivon että hän yhtäkkiä muistaisi sen olemassaolon ja häipyisi. "On mulla. Mutta saan vaan 20 euroa viikossa rahaa". En kysy mihin sen pitäisi riittää. Ruokaan? Lääkkeisiin? Vaatteisiin? En keksi enää muuta ulospääsyä. "Yritän nostaa viisi euroa", lupaan. Ehkäpä yritys ei onnistuisi. Kassassa olisi toimintahäiriö. "Minä odotan tässä", hän sanoo. Menen kauppaan. Vilkaisen ulos. Hän todella odottaa. Käy mielessä, että mitä jos kaupassa olisi takaovi, voisin häipyä siitä ja unohtaa koko naisen. Mutta takaovi ei varmasti ole tällaisia tilanteita varten. Kaikkein helpoimmalla pääsisin, jos antaisin vaan sen kympin. Ei tarvitsisi nostaa jotain hölmöä viittä euroa. Kymppi on pihille ihmiselle hirveän paljon annettavaksi kerjäävälle ihmiselle. Siitä huolimatta, että kulutan esimerkiksi tällä viikolla viisikymppiä ihan pelkästään tanssimiseen. Mutta pääsisin helpommalla. Kassalla otan kympin valmiiksi käteen. Menen ulos. "Nostin nyt sulle kymmenen euroa". Näyttää siltä että hän on aivan itkun partaalla. Hän kiittää ja halaa minua. Se on yllättävää. Minä en haluaisi koskea häneen. Haluan äkkiä vaan pois paikalta. "Hyvää päivänjatkoa", toivotan ja lähden. 

Että sellainen kauppareissu. Tuliko hyvä mieli? Ei varsinaisesti. Tuli hämmentynyt mieli. Annoin kymmenen euroa. Se on paljon, mutta ei minun elämässäni tunnu missään. Mihin hän käytti sen rahan? En tiedä. Ainakaan kauppaan hän ei mennyt. Huolehtiiko valtio ihmisistä? Kyllä, sen mitä pystyy, mutta ei riittävästi. Siitä ei pääse mihinkään, että sillä ihmisellä oli hätä. Siitäkään ei pääse mihinkään, että hädässä olevat ihmiset eivät maailmasta tai edes Suomesta lopu vaikka kuinka jakelen rahaani. Silti jokainen lahjoitus on tärkeä.

Voisiko sitä ajatella hyväntekeväisyyden muotona, että antaa kadulla rahaa sitä pyytäville? Ehkä. Voisi pitää aina vähän käteistä mukana. Se tosin on hankalaa. Ihan vaan sen takia pitäisi nostaa ja rikkoa rahaa! Paljon helpompaa on olla järjestön kuukausilahjoittajana. Silloin ei tarvitse ajatella koko asiaa ja erityisesti voi olla kohtaamatta ihmisiä joilla on hätä. Koska sehän tässä on vaikeaa. Ihan täysin käsittelemätön asia. Että joillain ihmisillä elämä on potkinut niin rajusti päähän. Että niin voi tapahtua, eikä kukaan pysty auttamaan pääsemään jaloilleen. Kukaan ei sitä itselleen halua. Siksi se voi tapahtua kenelle vaan.

Nyt pitää enää miettiä, mitä jatkossa. Voinko noin vain ohittaa ihmisiä jotka pyytävät rahaa? Onko yhtään parempi, jos katson silmiin ja toivotan tsemppiä? Otanko lompakkoon viiden euron setelin? Onko minulla liikaa rahaa jos mietin tällaisia juttuja?




torstai 13. helmikuuta 2020

Sappimagneetti

Tämä ei ole deittiblogi
tämä on paremminkin anti-deittiblogi
sellainen tehdään silloin
kun deittiblogiin ei ole mitään kirjoitettavaa

Ihan ensinnäkin sellainen juttu
että positiivinen ajattelu on huuhaata
en sano että negatiivinen ajattelu olisi sen parempi
ehkä pitäisi ylipäätään ajatella vähemmän

Minä olen aika hyvä positiivisessa ajattelussa
pystyn ajattelemaan aika monesta asiasta mitä haluan
ja välillä uskomaankin niihin ajatuksiin
ja joskus tuntuu 
että ne toteutuvat ihan vain siksi
mutta kaikkeen en pysty

Meillä on sellainen uskomus
että aikuisen ihmisen pitäisi pystyä vähän siihen sun tähän
hallitsemaan elämää
tekemään elämästä sellaista kuin haluaa
saavuttamaan oikeita asioita oikeaan aikaan
ja sen jälkeen olla onnellinen ja energinen
ja jos niin ei tapahdu
niin silloin pitäisi yrittää enemmän
ja ajatella positiivisemmin 
ja luoda asioita elämäänsä
ja käyttää enemmän sydänmagneettia

Minullakin on teoria 
elämää ei voi hallita
joskus tapahtuu se mitä haluaa
ja joskus ei
ei voi tietää kumpi tapahtuu milloinkin
eikä aina pysty päättämään edes sitä
miten suhtautuu
ja se positiivisuus
siitä on tullut trendikäs tapa vältellä ikäviä tunteita
kun ei sattunut tapahtumaan mitä halusi

Se kasvaa mihin kiinnittää huomiota
kyllä
siinä unohtui vaan se
että mikään ei katoa
ja sitä paitsi välillä kasvaa myös se
mihin ei kiinnitä huomiota
onko siis sittenkin niin
että asiat kasvavat ja pienenevät ihan riippumatta siitä
mihin kiinnittää huomionsa

Oli niin tai näin
niin aina ei kyllä kannata olla positiivinen
kyllä joskus kannattaa laskeutua sinne kaivoon
ja rypeä pohjamudissa ihan kunnolla
ja käyttää ennemminkin jotain sappimagneettia
kyllä sekin joskus toimii
ja joskus ei

Mutta ei tule siitäkään mitään
jos jää kaivoon asumaan
kyllä sieltä pitää tulla taas ylöskin
sitten voi taas kokeilla sitä positiivista ajattelua
ei se aina toimi
mutta joskus toimii

Ja ehkä varmuuden vuoksi
kannattaa kokeilla vähän kaikkea
ettei ainakaan jää sitten siitä kiinni