Estonia

Titanic osui ja upposi 1997

mutta silloin en tiennyt

että se sama oli tapahtunut vain kolme vuotta aiemmin

Suomenlahdella

Kuka käski lähteä Tukholmaan kovassa myrskyssä?

Kuka käski ajaa niin lujaa?

On niin helppo todeta jälkeen päin että

keulavisiirin kiinnitys oli riittämätön

Ok. Selvä.

Pyydetään Keulavisiirin Kiinnitystä herättämään henkiin kaikki hukkuneet

Haastetaan Keulavisiirin Kiinnitys edes oikeuteen huolimattomuudesta

Oikea syy on se että

ihmiset arvelivat sen olevan riittävä

ja se arvaus meni pieleen

Ihmiset arvasivat monta muutakin asiaa

uskoivat

tai tiesivät

Ehkä sekin oli arvaus

että jos Estonia uppoaa

se ei ainakaan kallistu sitä ennen

koska pelastusveneitä ei voinut laskea kallistuneesta laivasta

 Tai että panikoituneet ihmiset osaavat laukaista pelastuslauttoja

no kyllähän he osasivat

osa meni oikein päin ja osa väärin päin

ihan todennäköisyyden mukaan

Ja enää oli se ongelma

että miten merestä pääsee oikein päin olevaan lauttaan

Mutta kapteeni ei varmaankaan arvannut sitä 

 että vesi virtaa keulasta autokannelle

kun hän käänsi laivan aaltoja päin

Ja sitä vaan mietin

että miltä tuntuisi olla siellä jossain autokannen alla

kun hytin oven alta alkaa tulla vettä

tai kaaoksessa kiskomassa itseään pöydänjaloista eteenpäin

45 astetta kallistuneessa laivassa

Taistelisinko viimeiseen asti

vai etsisin hyvän paikan kuolla

Ja jos ystäväni loukkaantuisi

jäisinkö auttamaan

vai yrittäisinkö pelastaa itseni

Nyt laivoissa on kolminkertainen keulavisiiri

pelastusveneet voidaan laskea eri kulmissa

lautat voidaan avata miten päin vaan

ja sitä paitsi niihin mennään nykyään 

pelastautumissukkaa pitkin

ja lisäksi on vielä ihmissiivilät

joilla ihmisiä voidaan nostaa merestä

Vain se ei ole muuttunut

 että vesi on talvella kylmää

(paitsi jos ilmastonmuutos etenee)

uppoamatonta laivaa ei ole

ja ihminen voi edelleen arvata väärin

Mutta syytetään sitten pelastautumissukkaa

No

Mitä vaihtoehtoja on?

Voin olla menemättä laivaan

(ja sehän ei olisi huono päätös koska laiva saastuttaa)

mutta se ei auta

koska voin ajaa kolarin

kaatua pyörällä

tai tukehtua kotona pähkinään

Paljon reilumpaa olisi se

jos rippikoulussa tai vastaavassa 

voisi kirjoittaa sopimuksen siitä

miten haluan tulla siirretyksi pois tästä elämästä

ajankohdalla ei niin väliä

mutta en hukkumalla, väkivallan seurauksena enkä yksin kotona

mutta minulle ei annettu sellaista sopimusta

Toisaalta kerranhan se kuolema vain kirpaisee

ja kaiken kestää kun muuta vaihtoehtoa ei ole

  Tai sitten

menen vielä abiristeilylle

koska se on tekemättä

eikä koskaan ole liian myöhäistä

Hukkaan avainkortin pallomereen

katson kannella verenpunaista kuuta 

tai lumisadetta

tai mitä onkaan tarjolla

Etsin valokuvista omani

syön sikakallista ruokaa

tai sushia pimiässä hytissä

koska kaverin lapsi on ihan just nukahtamassa

Muistelen lapsuuden laivamatkoja

kun sai siirtotarroja lipuntarkastuksessa

Tanssin kunnes bändi lopettaa

ja jos en löytänyt miestä

niin vähintään komean mallinuken

Ja se on ainoa yö

kun voi päättää

onko kello yksi vai kaksi

Ja minä voin valita

Rannaton meri

Perjantaina aloin haaveilla merestä. Näin itseni istuvan kalliolla hiljaisuudessa rannatonta merta katsellen ja hyvää äänikirjaa kuunnellen. Suuntasin siis seuraavana päivänä Vallisaareen.

Tähän rauhan tilaan päästäkseen täytyy vähän sietää ensin hälinää. Matkustin metrolla keskustaan ja odottelin lautan lähtöä kauppatorilla istuskellen huomatakseni, että laiturilla kiemurteleva jono ei ollutkaan viereiseen sight seeing -alukseen, vaan minun lauttaani. Ihmeekseni minäkin mahduin silti sisään täpötäyteen lauttaan. Lautta pysähtyi ensin Lonnassa ja jatkaa Vallisaaresta vielä Suomenlinnaan. Ihmiset siellä lautalla eivät olleet menossa kumpaankaan. He olivat suurimmaksi osaksi menossa Vallisaareen kuten minäkin.

Minä halusin siis löytää 1) hiljaisen 2) kallion 3) joka on puolivarjossa 4) josta näkee rannattoman meren 5) jossa kuuntelen äänikirjaa 6) joka on hyvä. Se osoittautuikin hieman hankalaksi, koska 1) saari oli täynnä porukkaa 2) poluilta ei oikeastaan saanut poiketa ja jos saikin, joka paikassa oli varoituskylttejä, joissa kerrottiin, miten vaarallista se voi olla 3) jos jossain olikin kiva penkki, se oli auringossa 4) tai siitä ei nähnyt merta. Ok. Söin siis evääni penkillä (joka oli varjossa) katsellen kahvilaa ja siellä käyviä turisteja. Kuuntelin äänikirjaa (joka oli hyvä) Kuninkaansaaressa penkillä (joka oli varjossa) vessojen ja roskiksen vieressä (siinä oli vähän aikaa hiljaista ja meri näkyi aidan takaa). Sitten lähdin jatkamaan matkaa. 

Täytyy kyllä sanoa, että Aleksanterin kierros oli paikoin hieno. Holvimainen lehtipuukuja, maaginen lampi ja upeita näköalapaikkoja merelle ja Suomenlinnaan, joissa turistit ottivat selfieitä. Yhdessä istuskelin hetken sitä äänikirjaa kuunnellen (se paikka hetken aikaa hiljainen, se oli varjossa koska aurinko oli pilvessä ja siitä näki rannattoman meren).  

Paluumatkalla lautta täyttyi Suomenlinnassa. Siellä turistiryhmän opas halusi jutella laivan kapteenin kanssa. Hänen ryhmästään oli kadonnut irakilainen mies Vallisaareen. Miehellä ei ollut puhelinta, eikä hän osannut englantia saati suomea. Ystävällinen kapteeni soitti toisen lautan kapteenille informoidakseen asiasta. Hän selitti, että jos Vallisaaressa palloilee eksyneen näköinen mies jonka sukunimi on tällanen ku Ahmedi, niin ottakaa se kyytiin, ja että mun kyydissä on lähdössä Vallisaareen opas lassoamaan Ahmedia. Kapteeni selitti kaiken perusteellisesti pariin kolmeen kertaan, kunnes kuuli, että toisessa päässä oleva kapteeni ei ollut menossa Vallisaareen. Kapteeni soitti siis toiselle alukselle ja selitti tällä kertaa asian vain kerran. Lautta lähti liikkeelle tupaten täynnä. Lonnassa sisään mahtui vain saman verran kuin tuli ulos (miinus yksi, koska koiranomistaja kävi vain pissattamassa koiran). Tultiin keskustaan. Toivottavasti tällanen ku Ahmedi saatiin lassottua jossain kiinni.

Kun tulin kotiin, olin stressaantuneempi kuin työpäivän jälkeen. Vähän ihmettelin miksi, olinhan sentään ollut kauniissa saaressa, nähnyt aina välillä rannattoman meren ja kuunnellut hetken hyvää äänikirjaa. 

Seuraavana päivänä kokeilin erilaista ohjelmaa. Kävin aamulla (tai siis iltapäivällä) lenkillä lähimetsässä (ja kuuntelin äänikirjaa). Sen jälkeen tulin kotiin, söin, pakkasin Lapin matkaa varten, siivoilin olohuonetta (ja kuuntelin äänikirjaa), söin taas, kävin iltakävelyllä ja kirjoittelin tätä tekstiä. Nyt tuntuu, että se oli tosi hyvä päivä. Että ei kai sitä sitten omalla ajalla kaipaakaan kaikenlaisia saarihyppelyitä, vaikka kuinka olisi hyvä äänikirja ja rannaton meri. Asiat on tosi hyvin silloin, kun on tuttuja, arkisia velvollisuuksia, joita voi tehdä omaan tahtiin.  

Ja ne äänikirjat, joita kuuntelin, olivat Keskittymiskyvyn elvytysopas ja Mielikuvituspoikaystävä.

Sokkotreffibuumi

Mitä jos Tinderin jälkeen tulisikin sokkotreffibuumi, kysyy Ronja Salmi kolumnissaan Nyt-liitteessä. Minulla ainakin on oman elämäni sokkotreffibuumi. Joulukuussa uskaltauduin elämäni ensimmäisille sokkotreffeille. Huomenna on toiset. Kun ensimmäinen tarjous tuli vuosia sitten, en vielä uskaltanut, enhän ollut deittaillutkaan vielä ollenkaan. Jos olisin mennyt, olisin päässyt hyvään konserttiin ilmaiseksi. Nyt vähän harmittaa. Sehän olisi ollut hirveän hyvä tapa sokkotreffailla. Toinen yritys oli muutama vuosi myöhemmin. Silloin minä olisin ollut valmis, mutta mies ei lähtenyt. Kolmannella yrityksellä joulukuussa tärppäsi. Ne olivat elämäni parhaimmat treffit.

Kuvailin sokkodeittiäni työkaverille, joka meidät oli yhdistänyt: sosiaalisesti taitava, aktiivinen, luova, nopeaälyinen. "Eli juuri sinulle sopiva", työkaveri totesi. En olisi itse osannut ajatella niin. Nyt ajattelen. Siksi, jos on mahdollisuus mennä sokkotreffeille, se kannattaa käyttää aina. Ihan vain mielenkiinnosta jos ei muuten. On hirveän kiinnostavaa nähdä, millaisen ihmisen ystävä on valinnut minulle sokkotreffeille. Se kertoo siitä, millaisena hän näkee minut, millaisen ihmisen hän ajattelee minulle sopivan ja millaisena hän näkee miehen. Ne kaikki käsitykset voivat olla erilaisia kuin omani. Siksi sokkotreffeillä voi saada jotain todella out of the box. Voi päätyä treffeille ihmisen kanssa, jota tuskin olisi uskaltanut Tinderistä valita, mutta silti saa todella kivat treffit. Voi päätyä laajentamaan omaa mukavuusaluetta, rikkomaan uskomuksia ja saamaan uusia kokemuksia. 

Sokkotreffi-idea voi kuulostaa höpsöltä ainakin Ronja Salmen mukaan, mutta on minusta paljon luonnollisempaa kuin nettideittailu. Mitä höpsöä on siinä, että ihmiset suosittelevat ja yhdistelevät sinkkuja toisilleen? Niinhän on aina tehty. Sosiaaliset verkostot ovat hirveän hyvä resurssi. Minusta tuntuu paljon höpsömmältä, että arvon nettideittipalvelussa kymmenien vaihtoehtojen joukosta "sopivaa" tietämättä oikeasti kenestäkään mitään (vaikka katsoisin sen Tinderiin linkitetyn Instagram-tilin) kuin että ystävä, joka oikeasti on tavannut miehen, suosittelee häntä minulle. Aina tuntuu vähän höpsöltä olla vieraan ihmisen kanssa kahvilla. Sokkotreffeillä voi kuitenkin luottaa siihen, että toinen on hyvä tyyppi, koska joku on ajatellut meitä yhteen. Ei se tarkoita että matchaa. Mutta se tarkoittaa että kannattaa käydä katsomassa.

Ei sokkotreffeihin tarvita Instagramia, mitään buumia tai avoimia "hakukirjeitä".  Siihen tarvitaan vain ehkä vähän höpsöä leikkimieltä ja avoimuutta treffien järjestäjältä ja treffeille lähtijöiltä. Palkinnoksi saa ihanaa yhteistä jännitystä ja mahdollisuuden jakaa kokemusta treffien järjestäjän kanssa, joka luultavasti on siitä hyvin kiinnostunut. Se ei tunnu siltä, että joku sotkeutuu minun rakkauselämääni, vaan päin vastoin on ihanaa, että joku ajattelee minua.

Nettideittisivustoilla saa helposti kahlata läpi kymmeniä treffejä ennen kuin tärppää. Se on ihan tavallista. Jotenkin vierastan ajatusta sarjadeittailusta, vaikka se on pelin henki. Sokkotreffeillä on helpompaa ennakkoluulottomasti pysähtyä, kohdata toinen ihminen, koska joku on jo "valinnut" hänet minua ajatellen. Sokkotreffeillä on paineita vähemmän, koska minähän en sitä ihmistä valinnut. Ennen sokkotreffejä on vähemmän mahdollisuuksia luoda omia mielikuvia, joten ihmisen kohtaa "puhtaammalta pöydältä".

Haluaisin ajatella, että jokaisista treffeistä voi oppia jotain. Joulukuinen sokkodeittini huomioi minua treffeillä kauniimmin kuin kukaan aiemmin. Ei tainnut silti matchata. Mutta kokea kannatti.