Tähän rauhan tilaan päästäkseen täytyy vähän sietää ensin hälinää. Matkustin metrolla keskustaan ja odottelin lautan lähtöä kauppatorilla istuskellen huomatakseni, että laiturilla kiemurteleva jono ei ollutkaan viereiseen sight seeing -alukseen, vaan minun lauttaani. Ihmeekseni minäkin mahduin silti sisään täpötäyteen lauttaan. Lautta pysähtyi ensin Lonnassa ja jatkaa Vallisaaresta vielä Suomenlinnaan. Ihmiset siellä lautalla eivät olleet menossa kumpaankaan. He olivat suurimmaksi osaksi menossa Vallisaareen kuten minäkin.
Minä halusin siis löytää 1) hiljaisen 2) kallion 3) joka on puolivarjossa 4) josta näkee rannattoman meren 5) jossa kuuntelen äänikirjaa 6) joka on hyvä. Se osoittautuikin hieman hankalaksi, koska 1) saari oli täynnä porukkaa 2) poluilta ei oikeastaan saanut poiketa ja jos saikin, joka paikassa oli varoituskylttejä, joissa kerrottiin, miten vaarallista se voi olla 3) jos jossain olikin kiva penkki, se oli auringossa 4) tai siitä ei nähnyt merta. Ok. Söin siis evääni penkillä (joka oli varjossa) katsellen kahvilaa ja siellä käyviä turisteja. Kuuntelin äänikirjaa (joka oli hyvä) Kuninkaansaaressa penkillä (joka oli varjossa) vessojen ja roskiksen vieressä (siinä oli vähän aikaa hiljaista ja meri näkyi aidan takaa). Sitten lähdin jatkamaan matkaa.
Täytyy kyllä sanoa, että Aleksanterin kierros oli paikoin hieno. Holvimainen lehtipuukuja, maaginen lampi ja upeita näköalapaikkoja merelle ja Suomenlinnaan, joissa turistit ottivat selfieitä. Yhdessä istuskelin hetken sitä äänikirjaa kuunnellen (se paikka hetken aikaa hiljainen, se oli varjossa koska aurinko oli pilvessä ja siitä näki rannattoman meren).
Paluumatkalla lautta täyttyi Suomenlinnassa. Siellä turistiryhmän opas halusi jutella laivan kapteenin kanssa. Hänen ryhmästään oli kadonnut irakilainen mies Vallisaareen. Miehellä ei ollut puhelinta, eikä hän osannut englantia saati suomea. Ystävällinen kapteeni soitti toisen lautan kapteenille informoidakseen asiasta. Hän selitti, että jos Vallisaaressa palloilee eksyneen näköinen mies jonka sukunimi on tällanen ku Ahmedi, niin ottakaa se kyytiin, ja että mun kyydissä on lähdössä Vallisaareen opas lassoamaan Ahmedia. Kapteeni selitti kaiken perusteellisesti pariin kolmeen kertaan, kunnes kuuli, että toisessa päässä oleva kapteeni ei ollut menossa Vallisaareen. Kapteeni soitti siis toiselle alukselle ja selitti tällä kertaa asian vain kerran. Lautta lähti liikkeelle tupaten täynnä. Lonnassa sisään mahtui vain saman verran kuin tuli ulos (miinus yksi, koska koiranomistaja kävi vain pissattamassa koiran). Tultiin keskustaan. Toivottavasti tällanen ku Ahmedi saatiin lassottua jossain kiinni.
Kun tulin kotiin, olin stressaantuneempi kuin työpäivän jälkeen. Vähän ihmettelin miksi, olinhan sentään ollut kauniissa saaressa, nähnyt aina välillä rannattoman meren ja kuunnellut hetken hyvää äänikirjaa.
Seuraavana päivänä kokeilin erilaista ohjelmaa. Kävin aamulla (tai siis iltapäivällä) lenkillä lähimetsässä (ja kuuntelin äänikirjaa). Sen jälkeen tulin kotiin, söin, pakkasin Lapin matkaa varten, siivoilin olohuonetta (ja kuuntelin äänikirjaa), söin taas, kävin iltakävelyllä ja kirjoittelin tätä tekstiä. Nyt tuntuu, että se oli tosi hyvä päivä. Että ei kai sitä sitten omalla ajalla kaipaakaan kaikenlaisia saarihyppelyitä, vaikka kuinka olisi hyvä äänikirja ja rannaton meri. Asiat on tosi hyvin silloin, kun on tuttuja, arkisia velvollisuuksia, joita voi tehdä omaan tahtiin.
Ja ne äänikirjat, joita kuuntelin, olivat Keskittymiskyvyn elvytysopas ja Mielikuvituspoikaystävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti