Aamulla sain puhelun. Minut kutsuttiin ilmaiseen kasvohoitoon Kluuvin Ainola-kauneushoitolaan. En harrasta kasvohoitoja, mutta jos ilmaiseksi saa, niin voisihan sitä käydä. Sain ajan samalle päivälle.
"Kauneuskonsultti" kertoi minulle aluksi yrityksestä: Ainola eroaa muista kauneushoitoloista siinä, että siellä ei tehdä ollenkaan yksittäisiä hoitoja, koska niistä ei ole mitään hyötyä. Asiakas sitoutuu vuoden kestävään ihonhoitoprosessiin, jossa hän saa kotihoito-ohjeita ja käy lisäksi säännöllisesti hoidoissa Ainolassa. Miltä tämä minusta kuulostaa, kauneuskonsultti halusi tietää. No hyvältähän se kuulostaa, että jos ihoonsa muutosta haluaa, niin homma tehdään kunnolla.
Tämän jälkeen saan käteeni ison peilin ja kauneuskonsultti haluaa tietää, mitä haluaisin muuttaa kasvojen ihossani. No, kyllähän se rasvoittuu, punoittaa, tuottaa epäpuhtauksia, kiristää pesun jälkeen ja silmänalusetkin ovat tummat. Ei mitenkään täydellinen iho siis, mutta kenellä nyt on? Mutta en minä halua mitään muuttaa, koska olen tottunut siihen tällaisena. On turha käyttää aikaa ja rahaa muuttaakseen asioita, jotka eivät ole murrosiän jälkeen häirinneet elämääni.
Kauneuskonsultti kysyy, käytänkö silmänympärysvoiteita. En käytä. Hän haluaa tietää miksi. No, en koe mitään tarvetta. En halua iholleni ylimääräisiä mömmöjä enkä pelkää ryppyjä. Entä käytänkö kuorintaa? En. Entä kasvonaamioita? En. Miksi? Olen joskus käyttänyt enkä huomannut mitään eroa. Alkaa tuntua siltä kuin olisin laiminlyönyt oman hyvinvointini.
Kauneuskonsultti tunnustelee ihoani ja kertoo, että se on aivan hirveän kuiva ja epätasapainossa, sen vastustuskyky on alentunut ja siinä on laajentuneita ihohuokosia. Hän kirjoittaa sen paperiinsa ja lisää kolme (!!!) huutomerkkiä perään. Hän todella suosittelee minulle hoito-ohjelmaa, joka maksaa 125 euroa kuussa. Sanon, että en voi tuosta noin vaan satakertaistaa ihonhoitobudjettiani. Kauneuskonsultti kertoo, että on kyllä halvempiakin mahdollisuuksia, esimerkiksi jotkut opiskelijat maksavat vain 70 euro kuussa. Kun en siitäkään innostu, hän ehdottaa, että tehdään ensin esittelyhoito. Hän sivelee kasvoilleni kuorintavoidetta, kosteusvoidetta (sitä pitää kuulemma laittaa tuplasti, koska ihoni imee sitä niin valtavasti), silmänympärysvoidetta ja vielä jotain neljättä mömmöä. Hän kysyy, mitä tykkään niiden tuoksuista. Kyllähän minä toki tuoksuista tykkään.
Kauneuskonsultti poistuu hetkeksi ja palaa pian takaisin, pyyhkii mömmöt pois ja kertoo, että ihoni on heti paljon pehmeämpi ja kirkkaampi. Hän antaa peilin ja kysyy mitä mieltä minä olen. Kyllä, saattaa olla, että väri on hieman tasaisempi. Hän tarjoaa minulle nyt hoitopakettia tarjoushintaan 60 euroa kuussa. Minä en voi ottaa sitä vastaan. Hän haluaa tietää miksi. Koska se on edelleenkin liian paljon. Minä voisin ottaa kokeiluun yhden uuden tuotteen. Sitä hän ei minulle tarjoa. Hän nousee ylös ja lähtee saattamaan minua aulaan.
Eihän siinä mitään vikaa olisi, että saisin ihoni 20 vuoden jälkeen vihdoin tasapainoon. Tässä elämässä nyt vaan on muutama muukin asia, joita voi parantaa, kehittää, tehdä enemmän tai tehdä vähemmän. Minä juon liian vähän vettä ja syön liian vähän hedelmiä, en puhdista joka ilta hammasvälejä, revin kynsiä, en aktivoi syviä vatsalihaksia ja hallitse yliojentuvia niveliä, nukun usein levottomasti ja stressaan liikaa, olen liian paljon somessa, yksityisautoilen, pidän sähkölaitteita valmiustilassa, en käytä kestohedelmäpusseja, lennän melkein joka vuosi ja kirjoitan nyt tätäkin blogia vaikka pitäisi mennä nukkumaan. Enkä edes käytä silmänympärysvoidetta.
Kuten joku Hesarin toimittaja hyvin kirjoitti, elämässä pitää harkiten valita, minkä ongelmien ratkomiseen aikansa käyttää. Minä en käytä omaani iho-ongelmien ratkomiseen, koska minulla on paljon muitakin ongelmia, jotka kiinnostavat minua enemmän. Ihon hoitamisessa ei ole mitään vikaa. Siinä on jotain vikaa, että meille yritetään tehdä ongelmia joita meillä ei ole.
