Nyt lompakossa on 10 euron seteli. Ei mitään muistikuvaa mistä se on sinne tullut. "Ei mulla ole viittä euroa", sanon. Ja sehän on oikeastaan ihan totta. "Voisitko nostaa kaupasta?", hän kysyy. Yleensä tässä vaiheessa vain häivyn paikalta. Nyt en pysty. Mitä tähän pitää vastata? "En mielelläni kyllä nosta", sanon ja odotan kai että hän jotenkin ymmärtäisi minun näkökulmani. "Voisitko kuitenkin. Olen ihan jäässä. Olen koko päivän kysellyt ihmisiltä". Päivä on siinä vaiheessa iltapäivässä. Joku ratkaisu tähän nyt pitää keksiä. "Onko sulla kotia?", kysyn. Toivon että hän yhtäkkiä muistaisi sen olemassaolon ja häipyisi. "On mulla. Mutta saan vaan 20 euroa viikossa rahaa". En kysy mihin sen pitäisi riittää. Ruokaan? Lääkkeisiin? Vaatteisiin? En keksi enää muuta ulospääsyä. "Yritän nostaa viisi euroa", lupaan. Ehkäpä yritys ei onnistuisi. Kassassa olisi toimintahäiriö. "Minä odotan tässä", hän sanoo. Menen kauppaan. Vilkaisen ulos. Hän todella odottaa. Käy mielessä, että mitä jos kaupassa olisi takaovi, voisin häipyä siitä ja unohtaa koko naisen. Mutta takaovi ei varmasti ole tällaisia tilanteita varten. Kaikkein helpoimmalla pääsisin, jos antaisin vaan sen kympin. Ei tarvitsisi nostaa jotain hölmöä viittä euroa. Kymppi on pihille ihmiselle hirveän paljon annettavaksi kerjäävälle ihmiselle. Siitä huolimatta, että kulutan esimerkiksi tällä viikolla viisikymppiä ihan pelkästään tanssimiseen. Mutta pääsisin helpommalla. Kassalla otan kympin valmiiksi käteen. Menen ulos. "Nostin nyt sulle kymmenen euroa". Näyttää siltä että hän on aivan itkun partaalla. Hän kiittää ja halaa minua. Se on yllättävää. Minä en haluaisi koskea häneen. Haluan äkkiä vaan pois paikalta. "Hyvää päivänjatkoa", toivotan ja lähden.
Että sellainen kauppareissu. Tuliko hyvä mieli? Ei varsinaisesti. Tuli hämmentynyt mieli. Annoin kymmenen euroa. Se on paljon, mutta ei minun elämässäni tunnu missään. Mihin hän käytti sen rahan? En tiedä. Ainakaan kauppaan hän ei mennyt. Huolehtiiko valtio ihmisistä? Kyllä, sen mitä pystyy, mutta ei riittävästi. Siitä ei pääse mihinkään, että sillä ihmisellä oli hätä. Siitäkään ei pääse mihinkään, että hädässä olevat ihmiset eivät maailmasta tai edes Suomesta lopu vaikka kuinka jakelen rahaani. Silti jokainen lahjoitus on tärkeä.
Voisiko sitä ajatella hyväntekeväisyyden muotona, että antaa kadulla rahaa sitä pyytäville? Ehkä. Voisi pitää aina vähän käteistä mukana. Se tosin on hankalaa. Ihan vaan sen takia pitäisi nostaa ja rikkoa rahaa! Paljon helpompaa on olla järjestön kuukausilahjoittajana. Silloin ei tarvitse ajatella koko asiaa ja erityisesti voi olla kohtaamatta ihmisiä joilla on hätä. Koska sehän tässä on vaikeaa. Ihan täysin käsittelemätön asia. Että joillain ihmisillä elämä on potkinut niin rajusti päähän. Että niin voi tapahtua, eikä kukaan pysty auttamaan pääsemään jaloilleen. Kukaan ei sitä itselleen halua. Siksi se voi tapahtua kenelle vaan.
Nyt pitää enää miettiä, mitä jatkossa. Voinko noin vain ohittaa ihmisiä jotka pyytävät rahaa? Onko yhtään parempi, jos katson silmiin ja toivotan tsemppiä? Otanko lompakkoon viiden euron setelin? Onko minulla liikaa rahaa jos mietin tällaisia juttuja?
