Kesää on helppo odottaa ja ajatella. Kesä tuntuu erityiseltä ajalta vuodessa. Varsinkin, jos oma työ sattuu olemaan itsensä lainaamista muille ja pitkällä kesälomalla saa elää vain itselleen. Viime vuonna aloitin odotuksen aikaisin keväällä, nyt näköjään jo hieman aiemmin. Edistystä sekin. On ollut aika, kun kesä oli tyhjä aukko muuten hyvin järjestäytyneessä elämässä. Aika, kun koulu loppuu, harrastukset loppuvat ja minä jään tyhjän päälle. Se kesä on kuitenkin sen verran lyhyt ja harvoin, että kesti vuosia opetella lomailemaan. Virallinen ja rajattu loma töistä auttoi kummasti.
Viime keväänä jo hyvissä ajoin päässä alkoi pyöriä ajan kultaamia kesämuostoja: miten olin onnellinen joskus, kun katsoin, miten ilta-aurinko paistoi vaahteran lehvästön läpi, tai kun tanssin paljain jaloin Musen olympiastadionin keikan stadikan viereisellä kalliolla, istuin lämpimässä ilta-auringossa Lauttasaaressa ja katselin kamalan värisiä Tallinkin laivoja, jumppasin paljain jaloin puistojumpissa tai pyöräilin Pohjois-Helsingissä ja Etelä-Vantaalla. Kesästä minulla sitten olikin suuret odotukset, joita olin keräillyt koko kevään. Kun työnohjaaja elokuussa kysyi, oliko minulla hyvä loma, en oikein tiennyt, mitä vastata. Ei se ollut huono. Mutta se ei ollut sillä tavalla yllättävän ihana kuin pari edellistä.
Ei, kesä ei ole sellainen asia, josta voisi päättää tehdä hyvän, eikä varsinkaan toistamalla samoja asioita, joita tein edellisenä, hyvänä kesänä. En minäkään ollut onnellinen siksi, että katsoin vaahteroita, vaan siksi, että olin elokuussa aloittamassa uudessa työpaikassa ja tunsin itseni vapaaksi. Ehkä kesää ei kannata edes kummemmin odotella, koska kesä ei ole taikasana, joka muuttaa huonon ajan hyväksi. Kesä heijastaa sitä, mitä olen sisälleni viime kuukausina kerännyt. Hyvä kesä vaatii pohjakseen hyvän kevään. Ja entä jos kesä ei tunnukaan erityisen hyvältä? Hyvä kesä vaatii pohjakseen myös vertailukohtaa.
