Sitä luulee hallitsevansa asioita. Tekee laskelmia ja miettii, mitä tapahtuisi, jos saisin asunnon jota mietin ja mitä jos en. Kulkee kotona illan ja seuraavan aamun tuijottaen kylpyhuoneen laattojen saumauksia ja seinien läiskiä ja miettii, mihin remonttiin rahat riittää ja mitä sitten kun ei riitä kaikkeen, onko kauneus katsojan silmässä ja asenteessa vai onko tää nyt vaan tavalla tai toisella ihan hullua.
Ja sitten on lähdössä työnohjaukseen keskustaan. Bussi, juna, oma auto poissa pelistä. Kaatosade. Kertakäyttösadetakki. Rappukäytävän ulko-ovella tungen vahingossa päätä kertissadetakin hihasta ja katson että eikö tuolla olekaan mun pyörää. Höpöhöpö, minähän olen vaan niin negatiivinen, että ensimmäinen ajatus on, että pyöräni on varastettu. Paitsi että tällä kertaa se on oikea. Ei, pyörä ei ole pyöräkellarissa, ei kummassakaan joihin rapusta pääsee. Ei kertakaikkiaan ole. Eikä pihassa. Epätodellista. Yliluonnollista. Varastettu.
Ei, asioita ei voi hallita. Elämässä vaan tapahtuu niin ihmejuttuja. Mieti nyt: suurlakko, kaatosade, ukkonen, kertakäyttösadetakki, työnohjaus keskustassa, varastettu pyörä. Samaan aikaan. Jos se olisi tapahtunut Salkkareissa, olisin nauranut vedet silmissä. Nyt ei naurata yhtään.
Turha suunnitella. Kun on saanut suunnitelman valmiiksi, putkahtaa asia, joka pistää sen uusiksi. Ja lopulta huomaa olevansa tilanteessa, jota ei koskaan olisi voinut odottaa. Niin kuin että menen autokauppaan katsomaan Hyundaita ja palaan sieltä ostettuani Mitsubishin. Yleensä sitä osaa ottaa hyvän irti siitä uudesta tilanteesta. Mitsubishi oli oikein hyvä ostos, vaikka sillä olikin ajettu jo enemmän kuin olin suunnitellut. Ehkä jonain aamuna herään sittenkin yksiöstä Kontulassa vaikka sen piti olla kaksio Keski-Helsingissä. Ja se oliskin oikein hyvä ostos, vaikkei se nyt siltä kuulosta. Ehkä saan uuden pyörän. Paremman. Alan pyöräillä enemmän. Käytän aina vaijerilukkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti