Näin kysyi ystäväni kun odottelimme baarissa keikan alkua vähän aikaa sitten ja juttelimme deittailusta. Voit ottaa katsekontaktin mieheen. Sillä kutsut miestä luoksesi, hän jatkoi. Heti alko ahdistaa, vastasin, ja se oli ihan totta. Minulle flirttailu vieraan ihmisen kanssa olisi suunnilleen yhtä luontevaa kuin hypätä spontaanisti lavalle ja vetää keikka itse. Kiitin onneani, kun ystävä totesi, että täällä näkyy kyllä olevan aika paljon pariskuntia.
Se oli ensimmäinen kerta, kun joku kertoi minulle, miten flirttaaminen tapahtuu. Se oli ensimmäinen kerta, kun tajusin, että minunkin olisi kai ihan mahdollista flirttailla vieraan ihmisen kanssa ilman, että se olisi jotenkin epäsopivaa, outoa ja noloa. Jotkut oppivat flirttailukulttuurin alle parikymppisinä baarissa, kaveriporukassa tai rannalla, ehkä kavereiden avustuksella tai itse. Toiset, kuten minä, ovat kolmekymppisiä, eivätkä ole tajunneet sellaista olevan olemassakaan. En tarkoita sitä, etten osaisi flirttailla. On tilanteita, joissa se tulee luonnostaan ja huomaamatta. Sopivassa tilanteessa voisin vetää vaikka eroottisen karaokeshown. Säästän sen tulevalle miehelleni. Mutta kun ottaa kontaktia vieraaseen ihmiseen, siihen tarvitaan muutakin: pitää tiedostaa, kuka on omasta mielestä kivan näköinen, pitää olla rohkeutta ja pitää ehkä jonkin verran tietää, mitä tehdä.
Voit katsoa junassa, onko siellä ketään kiinnostavia, ystävä selitti. Sitten otat katsekontaktia. Ok. Lähtökohtahan tähän on se, että minulla ei ole tapana katsella missään ketään. Paitsi kulkuvälineissä ikkunan heijastuksen kautta (silloin ei ole katsekontaktin vaaraa). Kadulla en koskaan huomaa ketään. Minulle ei kannata kommentoida vastaantulijaa, koska sanon aina että ai, en mä kiinnittänyt huomiota. En huomaa, jos joku katselee. Jos joskus jostain syystä käännän katseeni pois siitä metron ikkunan heijastuksesta ja katseet jonkun kanssa kohtaavat, tulkitsen sen kamalan kiusalliseksi tilastolliseksi sattumaksi. Käännän katseeni pois silmänräpäyksessä ja vältän katsomasta häntä matkan aikana enää uudelleen. Se on yleensä hankalaa. Olen helpottunut, jos hän jää pois ennen minua.
Pyydät hyvännäköistä miestä auttamaan, ehdotti toinen ystävä kun valitin, miksi kuntosalilla pitää jättää jalkaprässiin niin isot painokiekot, että minä en jaksa nostaa niitä pois. En todellakaan. Mieluummin olen menemättä koko jalkaprässiin. Muutama vuosi sitten havahduin siihen, etten koskaan mene junassa istumaan miestä vastapäätä. Aistin siinä niin helposti sen jännitteen, ihan ilman mitään silmäpelejäkin. En tiennyt miten sellaiseen jännitteeseen pitää suhtautua. Nyt tiedän: sen voi ihan vaan vaikka antaa olla. Tähän oivallukseen vaadittiin monta vuotta ja Mindfulness-kurssi.
Ei flirttailussa kai ole kyse oikeastaan eleiden oppimisesta, kyse on siitä, että on mahdollisuus kertoa hienovaraisesti vieraalle ihmiselle, että hei, näytät kivalta. Sen voi ajatella kohteliaisuutena toiselle. Jos hän ei halua ottaa kohteliaisuutta vastaan (kuten minä) hän voi aina siirtää katseensa pois ja ajatella, että kyseessä oli tilastollinen sattuma. Eikä siitä sen enempää.
Koska kaikessa on jotain positiivista, aina, niin on tässäkin: minulle avautui vähän niin kuin uusi potentiaalinen maailma. Kun deittailee, herkistyy katseille: katselee enemmän muita ja huomaa muiden katseet. Onhan se kiva asia. Mahdollisuuksia on joka paikassa. Ja nyt jos haluan, voin alkaa opetella siirtymistä tilastollisista todennäköisyyksistä niihin mahdollisuuksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti