Edellisessä blogitekstissä tuli selväksi, että olen siis ollut jokseenkin out kaikenlaisesta flirttailukulttuurista. Miten tähän on tultu? Mietitään sitä.
Ennen kouluikää sukupuolella ei ollut merkitystä. Minäkin leikin poikien kanssa. Sitten ikäluokkaamme iski tyttö-poika-bakteerien infektio. Ekalla luokalla välitunnilla flirttailtiin bakteerien kanssa ja leikittiin pusuhippaa. Sen säännöt menivät jotakuinkin niin, että tytöt ottivat poikia kiinni ja antoivat pusun poskelle (tai joidenkin mielestä olisi pitänyt antaa suulle). Ensimmäiset alkoivat toipua bakteeri-infektiosta muutaman vuoden kuluttua. Neljännellä luokalla leirikoulussa he harjoittelivat sellaisia aikuisten pusuja. Opettajan antaman kirjallisen huomautuksen aiheena oli vastakkaisen sukupuolen suuteleminen. Rohkeimmat olivat muutaman viikon pätkiä kimpassa, jos olivat saaneet äidin soittamaan pojalle ja kysymään asiaa.
Alettiin puhua (varmuuden vuoksi kuiskaten pihan laidalla), että kuka on kivoin poika meidän luokalla? Tällä tarkoitettiin, että puhuja itse tykkää jostakusta ja arvatkaa kuka sen on ja lupaatteko ettette kerro kellekään. Minä en tykännyt kenestäkään. Minulla oli vielä bakteeri-infektio. Näistä kysymyksistä ikävämpi versio oli se, jossa lueteltiin kaikki luokan pojat näin: tykkäätkö enemmän A:sta vai B:stä? No entä B:stä vai C:stä? Se oli tehokas menetelmä: siitä saatiin tulos, joka ei pitänyt paikkansa. Ei se ollut tarkoituskaan. Tarkoitus oli vallankäyttö. Tykkääminen oli samaan aikaan mielettömän cool ja mielettömän noloa. Jokaisella oli keinonsa selviytyä siitä noloudesta. Jotkut käsittelivät sen itse, toiset kaatoivat sen muiden päälle.
Seuraava voi olla vähän outoa tai sitten yllättävän yleistä: minulla oli lapsesta asti pyörinyt pään sisällä itse tuotettu sarja, jota katselin usein nukkumaan mennessä. Sarja sai ideoita oman elämän asioista ja ristiriidoista. Parhaita jaksoja katselin kymmeniä kertoja. Murrosiässä sarja alkoi muistuttaa saippuasarjaa (joka oli onneksi parempi kuin Salkkarit). Sarjan päähenkilöllä (joka oli saman ikäinen tyttö) alkoi olla suhteita, jotka vaihtelivat erinäisten melko dramaattistenkin tapahtumien seurauksena. Oikeassa elämässä en mielestäni ollut edelleenkään lainkaan kiinnostunut pojista. Päähenkilön ensimmäinen poikakaveri oli vaalea poika, jonka esikuva oli samalla musiikkiopiston teoriatunnilla kanssani. En koskaan ajatellut, että hän olisi ollut mielestäni kivan näköinen. Tajusin sen vasta vuosia myöhemmin. Tietoisesti aloin katsella poikia ja haaveilla parisuhteesta lukiossa. Sarjan lähetys loppui samoihin aikoihin. Se oli harmi. Välillä yritän vieläkin, tulisiko jatkoa. Ei ole tullut. Ehkä elämäni on siirtynyt live-lähetykseen.
Lopuksi viittaan hyvin kiinnostavaan kirjaan, jonka spontaanisti nappasin kirjastosta muutama vuosi sitten: Seksuaalisuuden portaat/Erja Korteniemi-Poikela & Raisa Cacciatore. Kirjassa käsitellään lapsen ja nuoren seksuaalista kehitystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti