Deittiblogi: Kumppanin voi löytää mistä vaan tai sitten ei mistään

Mietimme ystäväni kanssa hyvää strategiaa kumppanin löytämiseen. Mennään junaan, ystävä ehdotti. Ja otetaan tavoitteeksi katsekontakti miehen kanssa. Joo, mun katsekontakti kestää sitten sekunnin. Siinä ajassa kukaan ei ymmärrä sitä flirtiksi. No, sitten mä voin tehä sen loppuun.

Kumppanin voi tavata missä vaan tai sitten ei missään, ilmaisi asian osuvasti Maaret Kallio. Se on totta. Kumppanin voi tavata juna-asemalla, junassa, ratikassa, kaveriporukassa, harrastuksissa, baarissa, uimarannalla, netissä, sokkotreffeillä, soittamalla vahingossa väärään numeroon, opiskelupaikassa, ravintolassa, bussipysäkillä, taloyhtiön pihalla (nämä kaikki ovat todellisia tarinoita). Kumppanin voi tavata etsimällä sitä tai silloin kun ei todellakaan etsi. Tai sitten voi olla, ettei kumppania löydä mistään.  Kyllä minäkin olen ollut lukuisia kertoja bussipysäkillä, junassa, uimarannalla ja kaikissa muissakin luettelon tilanteissa. Olen etsinyt ja ollut etsimättä. Ei se mene niin, että kaiken todennäköisyyden mukaan se joskus kävelee vastaan metroasemalla. Joillekin se todennäköisyys on suurempi kuin toisilla. Ja minulla on taas teoria: siihen todennäköisyyteen korrelloivat myös minun ominaisuuteni.

Minun pitää esimerkiksi uskaltaa hypätä kylmään veteen, kerta toisensa jälkeen. Pitää uskaltaa mennä Tinderiin, pitää uskaltaa painaa tykkää-nappia. Pitää uskaltaa aloittaa keskustelu, mennä treffeille ja pitää uskaltaa olla vetäisemättä sitä kättä pois. Paitsi että ei se hyppääminen ole se ongelma. Ongelma on se, että pitää uskoa pärjäävänsä siellä avannossa. Pari vuotta sitten Uutena Vuotena en vielä uskonut. Olin varma, että avannossa saisin hypotermian. Kaverit menivät avantoon ja minä jäin saunaan. Uskalsin tulla vasta toisella kierroksella, kun kaverit lupasivat kantaa minut saunaan takaisin jäätyneenä jääpalikkana. En jäätynyt jääpalikaksi. Kun tulin avannosta, ei tuntunutkaan kylmältä, vaan lämpimältä. Sen jälkeen olen tiennyt, että vesi ei ole koskaan liian kylmää. Tämä oli todellinen tarina, mutta myös deittailu on yhtä avantoon hyppimistä. Veden lämpötila laskee joka kerralla.

Jotta voi uskaltaa hypätä, tarvitaan joku tai joitain ihania ihmisiä: ihmisiä, jotka kyselevät, ylipuhuvat, rohkaisevat, neuvovat, kuuntelevat, pohtivat, huolehtivat. Tarvitaan ihmisiä, jotka jaksavat lukea näitä tekstejä ja vielä kiittää niistä, se antaa minulle syyn työstää näitä asioita lisää. Ihmisiä, jotka odottavat innolla, että pääsevät valitsemaan seuraavan Tinder-deitin ja ihmisiä, jotka tekevät vaikka flirtin loppuun, jos en itse pysty. Jos joskus käy niin, että löydän kumppanin, se on kaikkien näiden ihmisten ansiota, koska ilman heitä en olisi se ihminen, joka nyt, tai silloin, olen. Lopulta kaikki hyvä tulee elämään muiden ihmisten kautta.

Tarvitaan vielä jotain epäloogista ja vankkumatonta uskoa siihen, että hyvän kumppanin voi löytää, vaikka koko ajan kertyy empiiristä todistusaineistoa lähinnä sitä vastaan. Kukaan ei voi koskaan luvata, että etsiminen tuottaisi tulosta, ja silti etsintää on jatkettava.

Ja lopulta, minä uskon siihen, että kaikella on tarkoitus. Tästäkin kaikesta prosessista löydän sen, mikä minun on tarkoitus löytää. Se voi olla joku ihminen tai sitten jotain muuta.