Deittailu on stressaava harrastus. Potentiaalinen ihminen herättää tunteita. Tunteet ehtivät treffejä odotellessa kasvaa turhankin suuriin mittasuhteisiin, vaikka koko ihmistä ei ole vielä edes tavannut. Deittailussa on paljon pelissä: läheisyys, seksi, lapsen saaminen, rakkaus, onnellisuus elämässä, käsitys siitä, olenko hyväksytty ihminen. Yhtäkkiä toisessa ihmisessä näkee onnelliset ratkaisut näihin kysymyksiin ja samaan aikaan ei voi tietää, mitä toinen itsestä ajattelee. Ei tiedä, uskaltaisiko innostua vai pitäisikö valmistautua pettymykseen.
Toinen mies ei ehdikään kahville ennen leffaa. Silloin olikin se puolimaraton, jonka hän muisti olevan edellisenä päivänä. Kolmas ilmoittaa, että voidaan kyllä tavata tänään kuten sovittiin, mutta hän palaa yhteen exänsä kanssa. Neljäs ja viides ilmoittavat, että heillä oli minun kanssani oikein mukavaa mutta he voisivat tavata jatkossa kaveripohjalla. Kuudes ja seitsemäs ja kahdeksas loukkaantuvat tai suuttuvat, kun ilmoitan, että en ole kiinnostunut. Yhdeksäs on sitä mieltä, että hänellä ei ole aikaa parisuhteelle, kun hänelle tarjotaan sokkotreffimahdollisuutta kanssani. Kymmenes on sitä mieltä, ettei ole "sopiva valinta", kun kysyn, olisiko hän kiinnostunut tutustumaan.
Kaikenlaisia tunteita, sattumia ja selityksiä riittää ja niin tietysti riittää ihan yhtä paljon minullakin. Viime aikoina jopa jo siinä määrin, että tavallisempaa näyttää olevan, että jommalla kummalla on jokin syy lykätä tai perua tapaaminen. Kyllä ne kaikki syyt ovat totta. Mutta minä luulen, että niissä on taustalla se tunnemyrsky, jonka deittailu saa aikaan. Siinä tunnemyrskyssä stressaantuu, sairastuu, hermostuu, ahdistuu ja haluaisi oikeastaan välttää koko treffit, vaikka tietää, ettei niin voi tehdä.
Minä olen ajatellut, että jännitän ja ahdistun deittailusta poikkeuksellisen paljon. Olen vastuuttanut itseni siitä, jos treffit eivät johda mihinkään: joko en uskaltanut tai sitten en ollut tarpeeksi kiinnostava. Se ei pidä paikkansa. Minä en ole ollenkaan ainoa, joka tässä jännittää. Vieraasta ihmisestä vain harvoin näkee päällepäin, että hän on jännittynyt, stressaantunut tai ahdistunut. Kerran olen huomannut, että treffikumppanin kädet tärisevät. Ihmiset osaavat hyvin peittää tunteensa. Tunnemyrsky näkyy sen sijaan kaikessa siinä kommunikaatiossa, joka tapahtuu sähköisesti ennen treffejä ja niiden jälkeen.
Treffitilanne on rakenteeltaan sellainen, että siinä on lähes mahdotonta olla rennosti oma itsensä. Se on melko lyhyt, epätavallinen, epäluonteva tilanne vieraan ihmisen kanssa. Se on yksityinen rekrytointitilaisuus, johon kumpikin tulee jännittyneenä suurten tunteiden ja odotusten kanssa, tietoisena siitä, että nyt pitäisi olla luonteva, rento ja näyttää parasta itseään. Se on yksinkertaisesti mahdotonta. Sen sijaan deittailussa näyttää tulevan hyvin esille toisen paineensietokyky ja se, miten hän paineisessa tilanteessa toimii. Se ei ole ihan sitä, mitä treffeiltä haetaan. Melko huono validiteetti siis, sanoisi tutkija.
Silti on paljon onnellisia pariskuntia, jotka ovat löytäneet toisensa nettideittailun kautta. Minä en ymmärrä, miten se on mahdollista, mutta jollakin tavalla se on. Ehkä siinä harjaantuu. Ehkä se sopii paremmin toisile. Tai ehkä joskus on vaan sellaista hyvää onnea, että jotkut tähdet sattuvat kohdalleen. Tai ehkä se on joku ennalta määritelty kohtalo. Varmasti kerron, jos se joskus minulle selviää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti